Yliannostus ranskaa ja todellisuus ryöppyää niskaan

Ensimmäinen päivä helmikuuta ja vaihtoani

Lähdimme ajamaan kolmelta aamuyöllä kohti lentokenttää. Vanhempani ja avomieheni saattoivat minua. Olin todella väsynyt. Tulevaa ajatellessani olin varovaisesti innostunut mutta sillä hetkellä surullinen ja hämmentynyt.  Kaikkein eniten minua jännitti matka lentokentälle, kehäteiden ruuhka ja eksymisen mahdollisuus. Lentäminen ja siitä eteneminen Caeniin tuntui lasten leikiltä.

Lentokentällä kaikki sujui hyvin. Itkukohtausta en saanut, muutama kyynel kuitenkin vierähti. Enkä edes piipittänyt turvatarkastuksessa, kuten usein aikaisemmin. Virkistävä aamuhieronta jäi väliin, harmi.

Lentokoneessa pääsin jakamaan istumapaikkani seinän toisella puolella olleen moottorin kanssa. Eipähän tarvinnut epäillä, toimiiko moottori, kun se hurisi suhteellisen kovaa korvaan. Siinä vaiheessa olisi olut jännät 

paikat, jos hiljaisuus olisi hyväillyt kuuloani.

Taakse jää Suomenmaa, tulevasta ei tietokaan.

Pilvien yllä loisti aurinko kauniisti. Monesti mieleni teki sukeltaa pilvimereen. Se oli kuin pumpulia tai hattaraa. Kuvittelin, miten ihanalta, pehmeältä – tai kylmältä ja kostealta – pilvet tuntuisivat.

Pariisin kevät, tai talvi, on karu verrattuna siihen, miltä Suomessa näyttää nyt.

Tuomiojärvi

Viitaniemi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kävelyreitiltäni Caenissa keskiviikkona.

(Voi, lumiseni, miten ikävä minun sinua tuleekaan!) Toisaalta sää kuvasti myös mielialaani. Huristellessani liukumatolla muiden matkustajien perässä katselin ikkunasta ulos ja näin silkkaa ruskeata maustettuna harmaalla. Säätiedotuksen mukaan Ranskassa olisi pitänyt paistaa aurinko. Mikä ja missä?

Lentokentällä tapasin kaksi muutakin suomalaista vaihtaria. Molemmat jäivät Pariisiin. Kaksi meistä jatkoi taksilla omiin suuntiinsa. Minä kohti juna-asemaa.

Taksikuskini oli mukava mies. Hänellä soi afrikkalainen radiokanava ja auto oli mersu. Kyllä nauratti istua kyydissä; köyhä opiskelija kiiltävässä kalliissa mersussa.  Samalla mietin, sanoako jotain ranskaksi vai ei. Lopulta äyskähdin väkisin jotain. Se oli ensimmäinen keskusteluni ranskaksi Ranskassa. Suhteellisen hyvin sujui, kai. Istuin tunnin taksissa. Viisi minuuttia siitä keskustellen ja loput hiljaisuudessa.

Pariisin arkkitehtuuri on huumorintajuista ja toisaalta todella surullista. Siellä on paljon upeita vanhoja rakennuksia, joiden yhtä seinää täyttää valtava, kammottava mainos. Se siitä romantiikasta. Toisaalta jos jossain on rakennus, joka edustaa 1700-luvun arkkitehtuuria, sen edestä tai vierestä voi löytää viimeistä muotia edustavan kiiltävän kerrostalon. Huh, sanon minä. Eipä ole kaupunkisuunnittelu ajatellut tarpeeksi yhtenevää ulkonäköä.

Mutta eihän toki liian vakavia sovi olla. Huumoria kehiin!

Huumoria tai pikemmin silkkaa välinpitämättömyyttä vaaditaan myös Pariisin liikenteessä. Älyttömästi autoja, monta kaistaa ja taidokasta pujottelua sekä röyhkeyttä, voin vain nostaa hattua kuskini ajotaidoille. Ajoreitillä oli monta hetkeä, jossa suomalaiset olisivat heristäneet nyrkkiä, poliisit pysäyttäneet ja jalankulkijat vetäneet oikeuteen. Kuskini pujotteli sekopäisessä liikenteessä kärsivällisesti ja näppärästi. Itseltä olisi varmasti tullut monta kirosanaa. Mutta tämä ei pahemmin reagoinut siihenkään, kun mopoilija horjahti autoa päin ja kolhaisi sitä samalla. Ties mitä olisi tapahtunut, jos sama tilanne olisi käynyt suomessa. Voi, niitä ärräpäitä.

Ranskalaisia yllätyksiä

Juna-asemalla varmistin eräältä naiselta, että juna oli todella menossa Caeniin. Hän oli myös menossa sinne ja otti siipiensä alle minut suojaan. Oikeasti. Junassa yritimme saada toisistamme selkoa, kunnes keskityimme molemmat kirjoihimme.

Mitenkäs se olikaan. Suomessa jurotetaan ja ollaan hiljaa, Ranskassa hypitään melkein silmille ja puhutaan, mitä keritään. Ja pyh. Istuimme junassa kahdeksan hengen loosissa. Neljä ihmistä istui meitä vasten. Kaksi teki ristikkoa ja me loput neljä luimme. Kaksi tuntia eikä suurempia keskusteluita.

Loppumatkasta kysyin Mickaëllelta, minne minun pitäisi suunnistaa. Hän ehdotti, että tulisin käymään hänen luonaan ja heittäisi minut itse asuntolalle. Istuimme jälleen, muistaakseni, mersutaksiin ja kiisimme läpi Caenin. 

Kuski oli nuori mies. Hän ja auttajani päivittelivät, miten kylmä Suomessa oli. Ranskassa lämpötila on noin 3 astetta, Suomessa sanoin olleen -2. Ei mielestäni suuri ero, mutta heistä ilmeisestikin oli.

Okei, täällä on kevät. Ruoho yhteyttää jo, se on vihreää. Täällä ei tarvitse kalsareita housujen alla. 

Hämmentävää.

Aurinko paistoi.

Mickaëllella on kolme lasta. 23- ja 21-vuotiaat tytöt ja 15-vuotias poika. Nuoremman tytön tapasin heidän kotonaan. Hän oli lievästi sanottuna yllättynyt minusta. Mutta otti vierailijan hyvin. He tarjosivat teetä, minä suklaata (ei tainnut maistua). Oli mielenkiintoista kuunnella heidän puhettaan mitään ymmärtämättä. Mickaëlle puhuu rauhallisesti, tytär konekiväärimäisesti. En saanut hänen normaalipuheestaan selvää. Olin myös niin väsynyt, että en enää jaksanut keskittyä.

Mickaëllen koti on romanttisessa pikku kylässä, jossa on enemmän sielua kuin asuinalueellani.

Heillä on äärettömän kaunis koti! Ulkoapäin rapattu kivitalo, jossa pienet ikkunat ja myrskyluukut. Sisältä 

paljon puuta, parit ihanat portaat, "torni", jossa on kirjasto, sisäveranta valtavilla lasiovilla ja vaikka mitä. 

Makuuhuoneet olivat yläkerrassa, jonka näen ilmeisesti jonain toisena päivänä, sillä oli aika lähteä asuntolalle.

Sain lupauksen, että saan ottaa Mickaëlleen yhteyttä, kun tarvitsen apua. Mutta myös muutenkin. Sain ystävän ensimmäiseltä junamatkaltani. Ihmisen, joka jaksaa kuunnella hoonoa ranstskaani. Ainakin vielä.

"Remontoitu" huone = uudelta haiskatava, moderni huone

Puutuneena niin pitkästä matkasta kuin ranskan puhumisesta saavuin asuntolalle. Siellä ranskan solkkaaminen tuntui yhä vaikeammalta. Aurinko ei enää paistanut. Eikä mielenikään. Etenkään kun pääsin asuntooni. Erittäin moderni, todella hieno. Ensimmäisessä kerroksessa. Ikkunastani näkyy beige seinä ja kaksi ikkunaa ruokalan varastoon. Masentava maisema.

Värien käytöstä ehdottomasti asuntolalle plussaa!

Asunnossani on muuten kaksinkertaiset ikkunat ja lämmin patteri! Sekä kova sänky. Vessa ja metelöivä jääkaappi löytyy. Luksusta. Ja yksinäistä. En ole nähnyt muita kerroksen asukkaita. Eikä vielä ole haitannutkaan. Tahdoin olla rauhassa.

Verhot, silkkaa tyyliä! (valkoinen verho peittää näppärästi rumat näkymät ja päästää tarpeeksi valoa.)

Jep, minä olen täällä, uusi paita päällä. Niin, siis jääkaappi ja huomatkaa oven väri. Kuva otettu peilin kautta :D

Säilytystilaa riittää, suomalaiset suunnittelijat, ottakaa opiksi! 9 neliöön saa vaikka mitä.

Loppupäivän ohjelmana kävin kaupassa hankkimassa evästä ja vessapaperia. Purkasin tavarani asuntoon ja ikävöin ihmisiä. Mietin, onko tämä sitä, mitä haluan? Mitä teen täällä? Pystynkö asumaan täällä viisi kuukautta. Voi, miten ikävä minulla olikaan kaikkia.

Päivä oli pitkä ja tapahtumarikas. Se sujui yllättävän hyvin. Niin hyvin, että menin yhdeksältä illalla Suomen aikaa nukkumaan ja nukuin sikeästi koko yön.