Väsynyt kippari tähystelee aurinkoa ja aavaa

Hullua. Kaksi viikkoa on mennyt viimeisestä päivitysmaratonista. Monta päivää minun on pitänyt kirjoittaa tänne, eikä selitys ole tavallista kirjavampi: on ollut liian kiire. Olen myös ollut todella väsynyt. Nytkin olisi järkevämpää nukkua kuin kirjoittaa tänne.

Soudan kosteassa sumussa, jossa paattini huojuu. Taitaa olla niin, että veneessäni on tällä hetkellä turhan paljon lastia kerralla. On ruumassa, kannella ja jopa purjeissa. Eikä lastaaminen lopu, vaikka olen jo vesillä. Maihin on turha pysähtyä, koska silloinkin on tiedossa lisää tavaraa.

Lastini koostuu ranskalaisista professoreista, luennoista, teksteistä, musiikista ja takeltelevasta puheesta. Siellä on kevyempääkin tuotetta: englantia ja ihania ystäviä sekä mahtavia keskusteluita ja kokemuksia. Kauneutta. Mutta myös vaarallista yksinäisyyttä, ahdistusta ja pelkoa, jotka vahingoittuessaan voivat tuhota kokonaisen itsetunnon, mikä on ruuman arvokkain sisältö.

Minun piti kirjoittaa tänne siitä, miten huono päivä minulla on ollut aamusta alkaen. Aloinkin runoilla. Tiedä saako kukaan selvää. Onnistunko tulkitsemaan tekstiäni selvin päin (virkeänä) itsekään.

Parin päivän aikana tunteeni ovat olleet kovin heilahtelevaiset, kuten paattinikin. Tänään patterin ilmaaja vei minulta viisi minuuttia arvokasta unta, kun hän herätti minut. Koira haukkui koko aamun. (Voisin sääliä sitä, mutta säälin enemmän itseäni tänään, katsotaan seuraavan kerran, kun lastini keventyy.)

Suunnitelmani oli mennä yliopistolle, syödä hyvin ennen luentoja. Mutta kun olin maksamassa ruokaani, kassatäti päätti, että tarvitsen maksukortin. Vaikka rahaa olisi ollut antaa takaisin. Aikaa puolituntia. Seison jonossa. Aika kuluu. Sain kortin, mutta en ruokaa. Kassatäti sai huolehdittavakseen ruokani, kun lähdin ostamaan patonkia ja menin luennolle. Itku silmässä.

Kahvilassa tapasin Francescan, italialaisen ystäväni. Mieleni piristyi. Kaipasin ystävää.

Kaksi uutta luentoa. Toinen vain tunnin mittainen. Yritin ottaa Figaron häistä selvää erään ranskalaisen pojan kanssa. Hän oli mukava.

Toinen tunti tyyliä. Proffa sanoi, että kurssi on vaikea ranskalaisille, arvaapa mitä se on sinulle... Mutta hän osasi opettaa hyvin ja monipuolisesti. Kirjoitti taululle ja antoi papereita. Ja minähän aion pärjätä tällä kurssilla! En ota stressiä läpipääsystä (olisihan se tietysti kiva), nautin hyvästä opetuksesta.

Tunnin jälkeen päätin olla menemättä eräälle kiinnostavalle luennolle, sillä väsytti. Ja nälätti. Lähdin kotiin, kaupan kautta. Illan piti olla vapaa. Ehkä hieman kuntoilua ja blogin päivittämistä.

Kaupasta ostamani salaatti oli pilallista. Mansikat kovia. Sähköpostissa viesti, että minut on siirretty kielikurssiryhmään, joka olisi tänään. 25 minuuttia aikaa. Kuljin silmät sumussa kurssille, jossa olin yksin. Paikalla espanjalaisia paljon. Muutama thaimaalainen ja italialainen (sekä muista maista, joita en muista).

Luento oli onneksi helppo, jos ei lasketa surullista esittäytymistäni. Suullisessa ilmaisussa valtavasti kehitettävää!

Tunnin jälkeen menimme porukalla syömään. Limpsa ei meinannut osua kuppiin, vaan valui koneesta käsilleni.

Hoin kaikille, kuinka huono päivä minulla on.

Päätin, että minulla on oikeus saada huono päivä, jotta seuraava olisi jälleen hyvä.

Kotiin päästyämme, joimme teetä Larsin ja saksalaisen Julian kanssa. Tee parantaa mielen, kuten P.S. Rakastan sinua -kirjassa todentaa. Iltani ei ollut huono. Meillä oli hauskaa, en ollut enää yksin.

Paattini rantautui maihin ja sai kyytiinsä kevyen lastin. Sumua on yhä ja köli on syvällä vedessä, mutta veneeni kippari tähyilee toiveikkaasti auringon paistetta ja aavaa. Siihen voi mennä aikaa, mutta kippari ja alus ovat lujaa tekoa.

Luulenpa, että hämyisä harmaa alkaa hiljalleen taittua kirkkaaksi, kun siihen tottuu. Ja pilvien takana jossain lämmittää kirkas aurinko.

Ps. Tuli sittenkin kerrottua huonosta päivästäni. Sitä se suomen kieli teettää. Ei pysty rajoittamaan ilmaisuvimmaansa...

Nyt nukkumaan ja aamulla virkeänä luennoille.......

Sananvapautta päin seiniä

Paikka, josta minä opiskelijana tulen, on kodikas ja puutarhamainen Seminaarinmäki Jyväskylässä. Siellä meillä nököttää moderni ja luontoa valtavilla ikkunoillaan kunnioittava pieni A-rakennus. Kolme kerrosta (ja kellari), taidetta, yksi luentosali ja muutama seminaarihuone.

Paikka, jossa minä opiskelen tällä hetkellä, on kalskeahko betonirakennus, jossa on ainakin viisi kerrosta. Sisältä se on kuin labyrintti: jos tulet väärästä portaikosta, hah, et varmasti tiedä, miten pääset ulos. Selvä salaliitto.

Rakennus edustaa ehdottomasti ranskalaisuutta; mitään ei voi tehdä helpoksi. (Ehkä sokkelossa juokseminen on myös keino pitää nuoret ihannemitoissa...)

Yliopiston tunnuspatsas ja bâtiment Lettres (Kirjallisuuden laitos). Ulospäin tyynen rauhallinen, sisältä silkkaa eksyneen epätoivoa ja suuria sanoja...

Lettres-rakenuksessa ei ole kuitenkaan ainoastaan kirjallisuutta, siellä on muun muassa taiteiden - ja kielten laitos (erityishuom: myös skandinaaviset, siis suomeakin opiskellaan! Ja minä menen yhdelle kurssille :P).

Rakennus on siitä huolimatta vallattu kirjallisuudelle. Kielten laitos voi vain itkeä suuremman voiman, sanan voiman kitkerällä seinällä. Voi, miten ikävä onkaan suomalaisten yliopistojen siistejä seiniä. Vaikka tekstejä on mielenkiintoista lukea odotellessa luentosaliin pääsyä, eivät ne ole kovin esteettinen näky.

Ajatus vapaasta ilmaisusta seinätaulussa tuntui varmasti hyvältä silloin, kun seinät olivat vielä puhtaat. Nälkä kasvaa syödessä, kuten seinätila sananvapaudelle.

Vielä olisi hieman tilaa kirjoitella. Kestääkö selkä?

Pitäisikö minun tietää, kuka on Bernard? Qui est Bernard?

Anarkiaa!

Alan hiljalleen tottua siihen, miltä rakennuksessa näyttää. Se ei todellakaan ole normaalia kampuksella, koska suurin osa muiden rakennusten seinistä lähes kiljuu tahrattomuuttaan. Olen asennoitunut niin, että tämä kuuluu kirjallisuuden kulttuuriin ja sananvapauteen.

Miksi sananvapautta ei saisi käyttää seinille? Sen puolesta, mitä olen ymmärtänyt, seinien tekstit ovat sisällöltään poliittisia tai lainauksia suurilta kirjailijoilta. Sivistynyttä sottaamist... siis sananvapautta minulle epätavanomaisessa julkaisussa.

Ruoanlaittamattomuutta ja melkein opiskelua

Täällä miehet kokkaavat ja tiskaavat. Naiset käyvät ulkona syömässä (mäkissä :D) ja katselevat iltaisin, kun miehet tekevät itselleen halpaa ja hyvää ruokaa. (Aina ei ole tarvinnut tyytyä katselemiseen...) Tämä siksi, että naiset eivät ole saaneet aikaiseksi ostaa itselleen paistinpannua. Toisaalta lainaaminen ei varmasti ole kiellettyä. Ehkä sitten viikonloppuna...

Kreikassa miehet eivät kuulemma kokkaa. Entä Suomessa?

Larsilta hoituu näppärästi myös tiskaaminen. Ihan vinkkinä vain...

Tänään lähdimme Georgian kanssa yliopistolle. Toivoimme kaiken sujuvan helposti. Ranskalaisia voi verrata minuun: kaikki tehdään vaikean kautta. Toivottavasti tänään olisi toisin.

Ihastuimme jänniin puihin keskustassa...

...aurinko paistoi ja tuuli ujelsi.

Ensin kävimme postissa hakemassa postimerkkejä. Sinne löytäminen oli asia sinänsä. Eräs mukava mies huomasi karttamme ja ahdinkomme ennen meitä. Hän saneli vauhdilla, minne meidän piti mennä. Mutkittelimme postiin, jossa ihana herrasmies hoiti meille postimerkit (kolmena eri kertana saman päivän aikana. Tulimmekin hänelle jo tutuiksi ilmeisesti virkeän värisen takkini ansiosta.).

Sitten jatkoimme yliopistolle.

Meidän oli tarkoitus mennä kurssien valitsemisen (sihteeri oli hyvällä päällä ja kaikki sujui näpsäkästi) jälkeen uudestaan keskustaan. Saimme kuitenkin kuulla, että kurssit alkavat heti. Tuli kiire. Emme olleet syöneet edes aamupalaa. Patongit mukaan ja menoksi.

Minulla olisi ollut italiaa, jos luokan ovi ei olisi ollut lukossa. Ei ketään paikalla. No, luovutimme, siirryimme aukiolle auringonpaisteeseen popsimaan kinkkuista patonkia. Suunnittelimme päivän ohjelmaa ja liu'uimme raitiovaunulla (maks. 1 kilometri) keskustaan.

Ranskalainen kaakao on halpaa, maukasta...

...ja juuri sopivan lämmintä vilukissoille.

Toinen kurssini olisi alkanut kolmelta... Otin kahvilassa kalenterin ja suunnittelin aikatauluni uusiksi. Maistelimme samalla ihanaa kaakaota. Koska missasin heti alussa pari kurssia, päätin, että siirrän ne perjantaille ja tiistaille. Minulla on siis tyhmästi vain tiistaisin ja perjantaisin tunteja. Mutta maanantai on vapaa, joten hieman pitempi viikonloppu tulossa.

Lomatkin on jo tiedossa. Yhteensä kolme viikkoa! Missä välissä sitä opiskelemaan ehtii?

Hulluuttani pyörin ympyrää hulluuden mailla

Osa 1

Keskiviikkona nukuttuani matkapölyt pois ajattelin suunnistaa keskustaan. Ilman karttaa. Otin suunnan sinne, missä keskusta mielestäni oli ja lähdin kävelemään. Kuljin läpi Campus 2:sen ja päädyin omakotialueelle. Mietin, etteikö täällä ole kauniimpia rakennuksia. Sitten kohtasin historiaa huokuvan rakennuksen. Kirkon, luulisin.

.

Kävellessäni naureskelin tienviitalle, jossa lukee Rue de la folie, hulluuden tai himon tie. Kuinka itse kukin sen haluaa suomentaa. Itse tunsin vajavaisuutta tepsutellessani teillä ilman karttaa ja muuta kaupunkituntemusta

Kuljeskelin yksikseni "hullujen" asuntoalueella. Ketään ei ollut liikenteessä. Yksi ambulanssi seisoskeli tien reunassa. Luulin sitä ensin poliisiautoksi sinivalkoisen värityksensä vuoksi. Jännitti. Turhaan. Osasin sentään lukea auton kyljestä, minkä virkavallan vehje on kyseessä.

Matkani kulki kohti tehdasaluetta. Jossa viimein annoin periksi ja tutkailin bussipysäkin karttaa. Laskeskelin, että jos menen tuohon suuntaan, pääsen keskustaan. Niin varmaan. Sitten päädyin sodan muistoksi tehdyn valtavan museon luo. Ajattelin, etten voi olla kaukana keskustasta enää. Joka puolella oli viittoja keskustan parkkialueille. Tai niin ainakin ymmärsin. Viitat eivät kuitenkaan vieneet minnekään.

Le musée mémorial, magneettini

Aikani pyörittyäni sain uudeksi kiintopisteekseni yksityisen sairaalan. Caenissa on aivan hirveästi autoja. Eikä kaikille ole parkkipaikkaa. Niinpä autoilijat lainaavat kävelijöiltä lisää tilaa. Taskuparkki, se on ranskalaisten juttu. Samoin pienet peltikolhut. Minua ei kyllä saa auton rattiin täällä...

Caenissa on yllättävän paljon peltoja, kun tullaan kaupungista pois päin. Tasaisia ja aavoja. Kuin pohojammaalla. Se on voimakas vastakohta autojen ahdistamille väylöille. Eikä täällä ole edes yhtä kapeita katuja kuin antiikin aikaisissa kaupungeissa Etelä-Ranskassa.

Olin menossa rappusia alas kohti hienoa asuntoaluetta, kun totesin, että nyt minun on käännyttävä. Tästä ei tule mitään. Olin kävellyt varmaankin kaksi tuntia, kun käännyin takaisin (mutta tietenkin uudelle reitille kohti asuntolaa).

Ihana alue.

Caenissa kukkii jo. Suomessa kevään merkki on leskenlehdet. Täällä kukkivat päivänkakkaran näköiset, leskenlehden kokoiset pikkukukat. Myyrätkin ilmeisesti pitävät omaa majaansa kukkapeiton alla.

Myyrien kerroskoti.

Toinen bussipysäkki ja kartta. Valokuvan avulla hieman harhailtuani löysin takaisin Campus 2:seen.

Vaihtelua rumille tägeille.

Osa 2

Hulluuden partaalla

Torstaina minun piti mennä raitiovaunulla yliopistolle. Mutta juuri kun astuin vaunuun, meidät häädettiin ulos. En ymmärtänyt miksi. Minulla oli kaksi lippua, mutta raitiovaunut lipuivat aina ohi. Mitä ihmettä?

Siinä sitten odottelin aikani, kun totesin, että minulle tulee kiire. Lähdin kävelemään. Minulla oli kartta apuna. Pitäisi olla helppoa.

Lähdin oikeaan suuntaan, varmana siitä, minne olin menossa. Jossain vaiheessa ilmeisesti käännyin jälleen kohti hulluutta. Pian olinkin päätynyt paikkaan, jota kutsutaan Euroopan portiksi, Porte de l'Europe.

Kello oli liikaa. Minun täytyi soittaa yliopiston toimistolle. Hekään eivät tienneet, missä olin. Vein puhelimen lähellä olevan apteekin myyjälle. Hän selitti, että minun täytyy mennä takaisin. Samaa reittiä! Kyllä potutti.

Le mémorial -museo kummitteli jälleen. Ei voi olla totta! Kiersin edelleen samaa aluetta. Pääsin vihdoin raitiovaunupysäkille (campus 2), josta jonkun piti minut hakea yliopistolle.

Raitiovaunut olivat lakossa. Jotakuta konduktööriä oli vahingoitettu. Minä palelin kaksi tuntia pysäkillä. 

Ketään ei tullut. Soitin. Joku oli tullut, mutta ei löytänyt minua. Väärinkäsitys? Vai oliko se joku muka käynyt pysäkillä silloin, kun hain kaakaota (5 min)? Epäilen ensimmäistä. He puhuivat bussipysäkistä, minä raitiovaunupysäkistä. Ja tunne oli sanoin kuvaamaton! Yksi hyvä asia kahden tunnin jäätävän odotuksen aikana oli Damien, hän tuli juttelemaan minulle. Helpotti hieman yksinäisyyttäni.

Asunnolla tsuumailin tarkasti karttaa ja tajusin, missä olin mennyt vikaan. Kartta oli väärinpäin! Klassista. Perjantaina en eksyisi.

Punaisella ympyröity pieni pläntti ylhäällä: Côte de Nacre ja Campus 2, asuntolani. Alhaalla Campus 1 ja keskusta.

Vaaleanpunainen reitti: ensimmäinen päivä. Oranssi reitti vaaleanpunaisen kera: toinen päivä. Vihreä reitti: oikea yliopistolle ja keskustaan.

 Osa 3

Vihdoin yliopistolla!

Raitiovaunut olivat yhä perjantaina lakossa. Tällä kertaa se ei haitannut. Tiesin oikeasti minne mennä. Suorinta ja nopeinta reittiä. Hieman jännitti.

Matkan varrella ihmettelin, miten hyvin Caenissa oli huolehdittu pyöräilijöistä. Melkeinpä paremmin kuin kävelijöistä. Pyöräilijöille on omat kulkuväylänsä, vau. Jyväskylä, ota tästä mallia!

Rakennukset olivat edelleen tylsiä. Sitten pääsin yliopiston alueelle (Campus 1). Silkkaa alamäkeä ja ihania rakennuksia. Tätä olin kaivannut!

Talot uppoavat maastoon...

Yliopiston puisto, kaunista. Mutta näkisittepä rakennukset... :O

Olemme muuten tehneet Georgian kanssa havainnon, että ranskalaiset ovat todella hoikkia, vaikka he syövät valkoista pullaleipää ja jälkkäreitä. Mikä heissä on vikana? Toisaalta täällä omakotitalojen ovet ovat niin kapeita, ettei pullistuminen taida olla enää vaihtoehto. Milläs sitten pääset sisälle? Ikkunasta? Nekin ovat kapeita kuin pienet lapset.

Pullojen ja parkkipaikkojen hautausmaa. Karua.

 

Palatessani yliopistolta tunsin, kuinka päkiöissäni muljahteli jokin kipeästi. Rakko? Monta? Illalla, kun menimme porukalla syömään, sain kokea kivuliaat kilometrit vesikellojen poksahdellessa muutamaan otteeseen. Kyllä sisu oli koetuksella ja luultavasti seuralaisteni nauruhermotkin.

Sotavamm... eikun silkkaa sisua.

Osa 4

Sydämeni sulattanut keskusta!

Lauantaina lakko oli ohi ja lähdimme Georgian kanssa keskustaan. Raitiovaunu kiiti yllättävän vauhdikkaasti määränpäähämme. Voi sitä riemua ja tunnetta. Tänne olin pyrkinyt monet kerrat ja nyt, nyt olin täällä.

 Saint Pierren kirkko ja Ducalin linna ovat keskustan keskipisteet.

Saint Pierre

Le châteu Ducal

Kukkiva perhonen.

Georgia, minä ja linna.

Caenissa keskusta on rauhoitettu kävelijöille. Näin voimme keskittyä ihaniin putiikkeihin, suklaakauppoihin, lelukauppoihin.... Taitaa tulla ostettua tuliaisia monta kertaa – toivottavasti ei :D

Georgia ja pitkän pitkä kävelykatu.

Tällä kertaa pysyimme nahoissamme. Etsimme vain paikkaa, jossa syödä.

Kielestä ja sen taipumisesta

3.1.2011 klo 11 Kielimuurin läpi silkalla väkivallalla

En osaa ranskaa järin hyvin. Ääntäminen menee siinä ja siinä, sanasto on aivan kuralla puhumattakaan kieliopista. Silti minä pärjään täällä. Puhettani voisi kuvailla väkivallaksi ranskan kieltä kohtaan. Mutta jotenkin saan asiani ymmärretyksi. Pitkän kaavan kautta. Kunhan vielä itse ymmärtäisin, mitä muut puhuvat.

Kun olin très fatigué eli erittäin väsyneenä kylässä Mickaëllen luona, en kyennyt rekisteröimään sitä kunnolla, mitä he minulle yrittivät selvittää. Aivoni jurrasivat ajatuksessa, että pääsisin pian asuntolaan rauhoittumaan.

Katselin kuinka äiti ja tytär keskustelivat keskenään kuulumisensa ja ilmeisesti jotain tyttären opiskeluista. Unohduin kuuntelemaan, miten upealta ranska kuulostaa. Jopa silloin, kun minulle puhuttiin. Mitään en ymmärtänyt, kuuntelin vain. Noloa. Mutta he ymmärsivät, toivottavasti.

Minulle on muutaman kerran ehdotettu englantia kielimuurin välikappaleeksi. Ei pysty. Minä olen tarkoituksella unohtanut englannin kielen. Hups, se on onnistunut paremmin kuin hyvin. Liian hyvin. Olen nyt ranskataajuudella ja siitä en pysty luistamaan helposti vaikka haluaisinkin. Aika näyttää, onko asenteeni hyvä vai huono.

Ranskan kielen käyttäminen on toisaalta raskasta toisaalta innoittavaa. En kuole siihen, että puhun kaikenlaista epämääräistä. Olen ulkomaalainen, se on minulle sallittua. Annan itselleni anteeksi mokani ja kielitaitoni. Tässä on suunta vain ylöspäin. Kehittymistä ei voi olla huomaamatta. Etenkään sen sanavaraston, kieliopin ja ymmärtämisen suhteen.

Olen ollut Ranskassa vasta kolme päivää. Ensimmäinen päivä oli kunnon kieliporeamme. Eilinen kevyempää sadettimien alla juoksemista. Tästä päivästä en vielä tiedä, mutta aamumusiikkinani soi Jenifer.

Tänään kokeilen, saanko opiskelijakorttini, että pääsisin vihdoin nettiin. Minusta ei olisi ollut lähtemään vaihtoon silloin, kun mitään sosiaalisia medioita tai edes nettiä ei oltu keksitty. Yllättävää huomata, miten koukussa internetin maailmaan olenkaan.

5.2. I'll take my words back – ja kuinkas sitten kävikään

Tapasin eilen kreikkalaisen, alun alkujaan ukrainalaisen tytön, Svitlanan, joka on myös Erasmus-vaihdossa. Hän toi valon yksinäisyyteeni ja ilon vaihtooni. Menimme tapaamaan myös kahta muuta vaihto-oppilasta, kreikkalaista Georgiaa ja tanskalaista Larsia. Matkan varrella (asuntolamme käytävällä, asumme kaikki samassa kerroksessa) törmäsimme myös Damieniin, jonka olin tavannut jo edellisenä päivänä.

Vaikka minulla ei ollut nettiä, se ei enää haitannut niin suuresti. Otimme yhdessä selvää, mikä mätti, ja tänään Georgia oli porttini sosiaalisen verkon maailmaan. Elämä hymyilee huolimatta siitä, että rakas tietokoneeni ei kestä kaapelia, vaan kaatuilee täällä itsekseen.

Juupa juu, olenko käyttänyt ranskaa näinä parina päivänä? Enpä juurikaan. Enklantia ihan suomalaisittain. Ei edes tee mieli yrittää matkia alkuperäisiä (melkein tulee liikaa korostettua suomalaisuutta). Me ymmärrämme toisiamme, täytämme riipivän yksinäisyyden ystävyydellä. Pyh, ranska on sivuseikka.

Istuimme eilen Svitlanan ja Georgian kanssa juomassa teetä ja juttelemassa yömyöhään.  Englanniksi, tietenkin. Juttelimme kulttuurieroista. Siitä miten heitä hämmästyttää se, että ihmiset istuvat yksikseen junissa ja busseissa. Suurin juttu oli itse asiassa se, että minä olin samaisena päivänä käynyt yksin syömässä ja istunut yksin pöydässä. Se ei tulisi kreikkalaisille kuuloonkaan. Yksinäisyys on kuin kirosana.

Oikeastaan ensimmäisten päivien jälkeen en minäkään enää siitä perusta. On ihanaa, kun on joku jonka kanssa puhua. Me tulemme kaiken lisäksi todella hyvin toimeen!

Olemme yhdessä päättäneet pikku hiljaa skarpata kielen suhteen. Mitään emme ole vielä asian eteen tehneet, mutta ehkä pian. Taidamme olla vielä sen huumaantuneet tästä tilasta, että siihen menee vielä hetki. On mahtavaa, kun on ystäviä! Enää neljä, viisi kuukautta ei tunnu pahalta.

 Ps. Ymmärtänet tämän hehkutuksen, kun ajattelet, että olen ollut synkässä kaupungissa ilman nettiä ja ilman ketään kelle puhua neljä päivää. Oma seura alkaa hiljalleen potuttaa.

Yliannostus ranskaa ja todellisuus ryöppyää niskaan

Ensimmäinen päivä helmikuuta ja vaihtoani

Lähdimme ajamaan kolmelta aamuyöllä kohti lentokenttää. Vanhempani ja avomieheni saattoivat minua. Olin todella väsynyt. Tulevaa ajatellessani olin varovaisesti innostunut mutta sillä hetkellä surullinen ja hämmentynyt.  Kaikkein eniten minua jännitti matka lentokentälle, kehäteiden ruuhka ja eksymisen mahdollisuus. Lentäminen ja siitä eteneminen Caeniin tuntui lasten leikiltä.

Lentokentällä kaikki sujui hyvin. Itkukohtausta en saanut, muutama kyynel kuitenkin vierähti. Enkä edes piipittänyt turvatarkastuksessa, kuten usein aikaisemmin. Virkistävä aamuhieronta jäi väliin, harmi.

Lentokoneessa pääsin jakamaan istumapaikkani seinän toisella puolella olleen moottorin kanssa. Eipähän tarvinnut epäillä, toimiiko moottori, kun se hurisi suhteellisen kovaa korvaan. Siinä vaiheessa olisi olut jännät 

paikat, jos hiljaisuus olisi hyväillyt kuuloani.

Taakse jää Suomenmaa, tulevasta ei tietokaan.

Pilvien yllä loisti aurinko kauniisti. Monesti mieleni teki sukeltaa pilvimereen. Se oli kuin pumpulia tai hattaraa. Kuvittelin, miten ihanalta, pehmeältä – tai kylmältä ja kostealta – pilvet tuntuisivat.

Pariisin kevät, tai talvi, on karu verrattuna siihen, miltä Suomessa näyttää nyt.

Tuomiojärvi

Viitaniemi

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kävelyreitiltäni Caenissa keskiviikkona.

(Voi, lumiseni, miten ikävä minun sinua tuleekaan!) Toisaalta sää kuvasti myös mielialaani. Huristellessani liukumatolla muiden matkustajien perässä katselin ikkunasta ulos ja näin silkkaa ruskeata maustettuna harmaalla. Säätiedotuksen mukaan Ranskassa olisi pitänyt paistaa aurinko. Mikä ja missä?

Lentokentällä tapasin kaksi muutakin suomalaista vaihtaria. Molemmat jäivät Pariisiin. Kaksi meistä jatkoi taksilla omiin suuntiinsa. Minä kohti juna-asemaa.

Taksikuskini oli mukava mies. Hänellä soi afrikkalainen radiokanava ja auto oli mersu. Kyllä nauratti istua kyydissä; köyhä opiskelija kiiltävässä kalliissa mersussa.  Samalla mietin, sanoako jotain ranskaksi vai ei. Lopulta äyskähdin väkisin jotain. Se oli ensimmäinen keskusteluni ranskaksi Ranskassa. Suhteellisen hyvin sujui, kai. Istuin tunnin taksissa. Viisi minuuttia siitä keskustellen ja loput hiljaisuudessa.

Pariisin arkkitehtuuri on huumorintajuista ja toisaalta todella surullista. Siellä on paljon upeita vanhoja rakennuksia, joiden yhtä seinää täyttää valtava, kammottava mainos. Se siitä romantiikasta. Toisaalta jos jossain on rakennus, joka edustaa 1700-luvun arkkitehtuuria, sen edestä tai vierestä voi löytää viimeistä muotia edustavan kiiltävän kerrostalon. Huh, sanon minä. Eipä ole kaupunkisuunnittelu ajatellut tarpeeksi yhtenevää ulkonäköä.

Mutta eihän toki liian vakavia sovi olla. Huumoria kehiin!

Huumoria tai pikemmin silkkaa välinpitämättömyyttä vaaditaan myös Pariisin liikenteessä. Älyttömästi autoja, monta kaistaa ja taidokasta pujottelua sekä röyhkeyttä, voin vain nostaa hattua kuskini ajotaidoille. Ajoreitillä oli monta hetkeä, jossa suomalaiset olisivat heristäneet nyrkkiä, poliisit pysäyttäneet ja jalankulkijat vetäneet oikeuteen. Kuskini pujotteli sekopäisessä liikenteessä kärsivällisesti ja näppärästi. Itseltä olisi varmasti tullut monta kirosanaa. Mutta tämä ei pahemmin reagoinut siihenkään, kun mopoilija horjahti autoa päin ja kolhaisi sitä samalla. Ties mitä olisi tapahtunut, jos sama tilanne olisi käynyt suomessa. Voi, niitä ärräpäitä.

Ranskalaisia yllätyksiä

Juna-asemalla varmistin eräältä naiselta, että juna oli todella menossa Caeniin. Hän oli myös menossa sinne ja otti siipiensä alle minut suojaan. Oikeasti. Junassa yritimme saada toisistamme selkoa, kunnes keskityimme molemmat kirjoihimme.

Mitenkäs se olikaan. Suomessa jurotetaan ja ollaan hiljaa, Ranskassa hypitään melkein silmille ja puhutaan, mitä keritään. Ja pyh. Istuimme junassa kahdeksan hengen loosissa. Neljä ihmistä istui meitä vasten. Kaksi teki ristikkoa ja me loput neljä luimme. Kaksi tuntia eikä suurempia keskusteluita.

Loppumatkasta kysyin Mickaëllelta, minne minun pitäisi suunnistaa. Hän ehdotti, että tulisin käymään hänen luonaan ja heittäisi minut itse asuntolalle. Istuimme jälleen, muistaakseni, mersutaksiin ja kiisimme läpi Caenin. 

Kuski oli nuori mies. Hän ja auttajani päivittelivät, miten kylmä Suomessa oli. Ranskassa lämpötila on noin 3 astetta, Suomessa sanoin olleen -2. Ei mielestäni suuri ero, mutta heistä ilmeisestikin oli.

Okei, täällä on kevät. Ruoho yhteyttää jo, se on vihreää. Täällä ei tarvitse kalsareita housujen alla. 

Hämmentävää.

Aurinko paistoi.

Mickaëllella on kolme lasta. 23- ja 21-vuotiaat tytöt ja 15-vuotias poika. Nuoremman tytön tapasin heidän kotonaan. Hän oli lievästi sanottuna yllättynyt minusta. Mutta otti vierailijan hyvin. He tarjosivat teetä, minä suklaata (ei tainnut maistua). Oli mielenkiintoista kuunnella heidän puhettaan mitään ymmärtämättä. Mickaëlle puhuu rauhallisesti, tytär konekiväärimäisesti. En saanut hänen normaalipuheestaan selvää. Olin myös niin väsynyt, että en enää jaksanut keskittyä.

Mickaëllen koti on romanttisessa pikku kylässä, jossa on enemmän sielua kuin asuinalueellani.

Heillä on äärettömän kaunis koti! Ulkoapäin rapattu kivitalo, jossa pienet ikkunat ja myrskyluukut. Sisältä 

paljon puuta, parit ihanat portaat, "torni", jossa on kirjasto, sisäveranta valtavilla lasiovilla ja vaikka mitä. 

Makuuhuoneet olivat yläkerrassa, jonka näen ilmeisesti jonain toisena päivänä, sillä oli aika lähteä asuntolalle.

Sain lupauksen, että saan ottaa Mickaëlleen yhteyttä, kun tarvitsen apua. Mutta myös muutenkin. Sain ystävän ensimmäiseltä junamatkaltani. Ihmisen, joka jaksaa kuunnella hoonoa ranstskaani. Ainakin vielä.

"Remontoitu" huone = uudelta haiskatava, moderni huone

Puutuneena niin pitkästä matkasta kuin ranskan puhumisesta saavuin asuntolalle. Siellä ranskan solkkaaminen tuntui yhä vaikeammalta. Aurinko ei enää paistanut. Eikä mielenikään. Etenkään kun pääsin asuntooni. Erittäin moderni, todella hieno. Ensimmäisessä kerroksessa. Ikkunastani näkyy beige seinä ja kaksi ikkunaa ruokalan varastoon. Masentava maisema.

Värien käytöstä ehdottomasti asuntolalle plussaa!

Asunnossani on muuten kaksinkertaiset ikkunat ja lämmin patteri! Sekä kova sänky. Vessa ja metelöivä jääkaappi löytyy. Luksusta. Ja yksinäistä. En ole nähnyt muita kerroksen asukkaita. Eikä vielä ole haitannutkaan. Tahdoin olla rauhassa.

Verhot, silkkaa tyyliä! (valkoinen verho peittää näppärästi rumat näkymät ja päästää tarpeeksi valoa.)

Jep, minä olen täällä, uusi paita päällä. Niin, siis jääkaappi ja huomatkaa oven väri. Kuva otettu peilin kautta :D

Säilytystilaa riittää, suomalaiset suunnittelijat, ottakaa opiksi! 9 neliöön saa vaikka mitä.

Loppupäivän ohjelmana kävin kaupassa hankkimassa evästä ja vessapaperia. Purkasin tavarani asuntoon ja ikävöin ihmisiä. Mietin, onko tämä sitä, mitä haluan? Mitä teen täällä? Pystynkö asumaan täällä viisi kuukautta. Voi, miten ikävä minulla olikaan kaikkia.

Päivä oli pitkä ja tapahtumarikas. Se sujui yllättävän hyvin. Niin hyvin, että menin yhdeksältä illalla Suomen aikaa nukkumaan ja nukuin sikeästi koko yön.