Hulluuttani pyörin ympyrää hulluuden mailla

Osa 1

Keskiviikkona nukuttuani matkapölyt pois ajattelin suunnistaa keskustaan. Ilman karttaa. Otin suunnan sinne, missä keskusta mielestäni oli ja lähdin kävelemään. Kuljin läpi Campus 2:sen ja päädyin omakotialueelle. Mietin, etteikö täällä ole kauniimpia rakennuksia. Sitten kohtasin historiaa huokuvan rakennuksen. Kirkon, luulisin.

.

Kävellessäni naureskelin tienviitalle, jossa lukee Rue de la folie, hulluuden tai himon tie. Kuinka itse kukin sen haluaa suomentaa. Itse tunsin vajavaisuutta tepsutellessani teillä ilman karttaa ja muuta kaupunkituntemusta

Kuljeskelin yksikseni "hullujen" asuntoalueella. Ketään ei ollut liikenteessä. Yksi ambulanssi seisoskeli tien reunassa. Luulin sitä ensin poliisiautoksi sinivalkoisen värityksensä vuoksi. Jännitti. Turhaan. Osasin sentään lukea auton kyljestä, minkä virkavallan vehje on kyseessä.

Matkani kulki kohti tehdasaluetta. Jossa viimein annoin periksi ja tutkailin bussipysäkin karttaa. Laskeskelin, että jos menen tuohon suuntaan, pääsen keskustaan. Niin varmaan. Sitten päädyin sodan muistoksi tehdyn valtavan museon luo. Ajattelin, etten voi olla kaukana keskustasta enää. Joka puolella oli viittoja keskustan parkkialueille. Tai niin ainakin ymmärsin. Viitat eivät kuitenkaan vieneet minnekään.

Le musée mémorial, magneettini

Aikani pyörittyäni sain uudeksi kiintopisteekseni yksityisen sairaalan. Caenissa on aivan hirveästi autoja. Eikä kaikille ole parkkipaikkaa. Niinpä autoilijat lainaavat kävelijöiltä lisää tilaa. Taskuparkki, se on ranskalaisten juttu. Samoin pienet peltikolhut. Minua ei kyllä saa auton rattiin täällä...

Caenissa on yllättävän paljon peltoja, kun tullaan kaupungista pois päin. Tasaisia ja aavoja. Kuin pohojammaalla. Se on voimakas vastakohta autojen ahdistamille väylöille. Eikä täällä ole edes yhtä kapeita katuja kuin antiikin aikaisissa kaupungeissa Etelä-Ranskassa.

Olin menossa rappusia alas kohti hienoa asuntoaluetta, kun totesin, että nyt minun on käännyttävä. Tästä ei tule mitään. Olin kävellyt varmaankin kaksi tuntia, kun käännyin takaisin (mutta tietenkin uudelle reitille kohti asuntolaa).

Ihana alue.

Caenissa kukkii jo. Suomessa kevään merkki on leskenlehdet. Täällä kukkivat päivänkakkaran näköiset, leskenlehden kokoiset pikkukukat. Myyrätkin ilmeisesti pitävät omaa majaansa kukkapeiton alla.

Myyrien kerroskoti.

Toinen bussipysäkki ja kartta. Valokuvan avulla hieman harhailtuani löysin takaisin Campus 2:seen.

Vaihtelua rumille tägeille.

Osa 2

Hulluuden partaalla

Torstaina minun piti mennä raitiovaunulla yliopistolle. Mutta juuri kun astuin vaunuun, meidät häädettiin ulos. En ymmärtänyt miksi. Minulla oli kaksi lippua, mutta raitiovaunut lipuivat aina ohi. Mitä ihmettä?

Siinä sitten odottelin aikani, kun totesin, että minulle tulee kiire. Lähdin kävelemään. Minulla oli kartta apuna. Pitäisi olla helppoa.

Lähdin oikeaan suuntaan, varmana siitä, minne olin menossa. Jossain vaiheessa ilmeisesti käännyin jälleen kohti hulluutta. Pian olinkin päätynyt paikkaan, jota kutsutaan Euroopan portiksi, Porte de l'Europe.

Kello oli liikaa. Minun täytyi soittaa yliopiston toimistolle. Hekään eivät tienneet, missä olin. Vein puhelimen lähellä olevan apteekin myyjälle. Hän selitti, että minun täytyy mennä takaisin. Samaa reittiä! Kyllä potutti.

Le mémorial -museo kummitteli jälleen. Ei voi olla totta! Kiersin edelleen samaa aluetta. Pääsin vihdoin raitiovaunupysäkille (campus 2), josta jonkun piti minut hakea yliopistolle.

Raitiovaunut olivat lakossa. Jotakuta konduktööriä oli vahingoitettu. Minä palelin kaksi tuntia pysäkillä. 

Ketään ei tullut. Soitin. Joku oli tullut, mutta ei löytänyt minua. Väärinkäsitys? Vai oliko se joku muka käynyt pysäkillä silloin, kun hain kaakaota (5 min)? Epäilen ensimmäistä. He puhuivat bussipysäkistä, minä raitiovaunupysäkistä. Ja tunne oli sanoin kuvaamaton! Yksi hyvä asia kahden tunnin jäätävän odotuksen aikana oli Damien, hän tuli juttelemaan minulle. Helpotti hieman yksinäisyyttäni.

Asunnolla tsuumailin tarkasti karttaa ja tajusin, missä olin mennyt vikaan. Kartta oli väärinpäin! Klassista. Perjantaina en eksyisi.

Punaisella ympyröity pieni pläntti ylhäällä: Côte de Nacre ja Campus 2, asuntolani. Alhaalla Campus 1 ja keskusta.

Vaaleanpunainen reitti: ensimmäinen päivä. Oranssi reitti vaaleanpunaisen kera: toinen päivä. Vihreä reitti: oikea yliopistolle ja keskustaan.

 Osa 3

Vihdoin yliopistolla!

Raitiovaunut olivat yhä perjantaina lakossa. Tällä kertaa se ei haitannut. Tiesin oikeasti minne mennä. Suorinta ja nopeinta reittiä. Hieman jännitti.

Matkan varrella ihmettelin, miten hyvin Caenissa oli huolehdittu pyöräilijöistä. Melkeinpä paremmin kuin kävelijöistä. Pyöräilijöille on omat kulkuväylänsä, vau. Jyväskylä, ota tästä mallia!

Rakennukset olivat edelleen tylsiä. Sitten pääsin yliopiston alueelle (Campus 1). Silkkaa alamäkeä ja ihania rakennuksia. Tätä olin kaivannut!

Talot uppoavat maastoon...

Yliopiston puisto, kaunista. Mutta näkisittepä rakennukset... :O

Olemme muuten tehneet Georgian kanssa havainnon, että ranskalaiset ovat todella hoikkia, vaikka he syövät valkoista pullaleipää ja jälkkäreitä. Mikä heissä on vikana? Toisaalta täällä omakotitalojen ovet ovat niin kapeita, ettei pullistuminen taida olla enää vaihtoehto. Milläs sitten pääset sisälle? Ikkunasta? Nekin ovat kapeita kuin pienet lapset.

Pullojen ja parkkipaikkojen hautausmaa. Karua.

 

Palatessani yliopistolta tunsin, kuinka päkiöissäni muljahteli jokin kipeästi. Rakko? Monta? Illalla, kun menimme porukalla syömään, sain kokea kivuliaat kilometrit vesikellojen poksahdellessa muutamaan otteeseen. Kyllä sisu oli koetuksella ja luultavasti seuralaisteni nauruhermotkin.

Sotavamm... eikun silkkaa sisua.

Osa 4

Sydämeni sulattanut keskusta!

Lauantaina lakko oli ohi ja lähdimme Georgian kanssa keskustaan. Raitiovaunu kiiti yllättävän vauhdikkaasti määränpäähämme. Voi sitä riemua ja tunnetta. Tänne olin pyrkinyt monet kerrat ja nyt, nyt olin täällä.

 Saint Pierren kirkko ja Ducalin linna ovat keskustan keskipisteet.

Saint Pierre

Le châteu Ducal

Kukkiva perhonen.

Georgia, minä ja linna.

Caenissa keskusta on rauhoitettu kävelijöille. Näin voimme keskittyä ihaniin putiikkeihin, suklaakauppoihin, lelukauppoihin.... Taitaa tulla ostettua tuliaisia monta kertaa – toivottavasti ei :D

Georgia ja pitkän pitkä kävelykatu.

Tällä kertaa pysyimme nahoissamme. Etsimme vain paikkaa, jossa syödä.