"Tiedän, että kyllästymme toisiimme jossain välissä, mutta kuinkahan me pärjäämme ilman toisiamme, kun lähdemme täältä?"
Toteamus, jonka olisi kannattanut jättää suomen kielelle ja aivonesteeseen sukeltelemaan eräänä viileänä iltana, kun odotimme raitiovaunua.
Siitä alkoi kollektiivisen asuntola-asumisen yksityistyminen. No, ehkä ei oikeasti, mutta olisin voinut jättää sen sanomattakin.
Vastaus pohdintaani oli toisaalta pöyristynyt ja toiveita herättävä:
"Mitä, mekö muka kyllästyisimme? Vai, oletko sinä jo kyllästynyt meihin?"
"E-e-eeeen, mietin vain..."
Niinpä, kenties ei kyllästymistä, mutta olemme jokainen löytäneet omanlaisemme tien täällä kulkeaksemme. Liekö tie kuitenkaan aina se oikea... Olemme saaneet uusia ystäviä, kuljemme eri kursseilla ja kärsimme jokainen omista työvuoristamme. Kyllä, arki läimäisi kuivankarhealla avokämmenellään myös meille kuumottavan jäljen ruskettuneille poskillemme.
Minua harmittaa, etten voi olla ja tutustua täysipainoisesti uusiin ystäviini. Minua surettaa se, että aika valuu kuin vesi öljytyiltä käsiltä. Mitä meille tapahtuu, kun lähdemme koteihimme? Olemmeko todella niin hyviä ystäviä vielä silloin, miltä nyt vaikuttaa? Vai olemmeko luoneet vain kauniin ja kiiltävän, yhteisiä piirteitä heijastavan pinnan, mutta emme ole onnistuneet raaputtamaan sen kiilteestä edes piirua?
Toisaalta toivon, että olemme onnistuneet polttamaan toistemme kuoriin kuvamme, mistä on helppo edetä syvemmälle, kun sen aika on. Olen tavannut todella ihania ihmisiä täällä. Näenkin, että täällä sidomme kohtalomme ystävyysnauhan ensimmäiset solmut ja jatkamme niitä vielä vuosiksi eteenpäin. Yksi solmu aina pienen pientä rapsutusta vasten.
Jonain päivänä nauha on niin pitkä, että sen saa solmittua ranteen ympärille. Samalla kovaa pintaa on kaiverrettu, pehmitetty, hellitty, niin että voi jo koskettaa toisen sielua todella. Mutta milloinkaan ei vielä täysin. Eihän ystävää voi koskaan tuntea kokonaan. Ja se onkin siinä parasta, aina on jotain uutta. Haaste, jonka ansiosta toinen on aina mielenkiintoinen.
Siksi en aio ottaa stressiä täällä ystävistäni. Vaikka olisimmekin etääntyneet täällä toisistamme tänä lyhyenä aikana, se ei ole lopullista. Meillä on maailma ja aika.
Ja vaikka emme näkisi enää milloinkaan täältä lähdettyämme, olen saanut heiltä paljon ja he tulevat olemaan aina sydämessäni.
Mitä minä olisinkaan ilman ystäviäni täällä ja siellä?
