Kielestä ja sen taipumisesta

3.1.2011 klo 11 Kielimuurin läpi silkalla väkivallalla

En osaa ranskaa järin hyvin. Ääntäminen menee siinä ja siinä, sanasto on aivan kuralla puhumattakaan kieliopista. Silti minä pärjään täällä. Puhettani voisi kuvailla väkivallaksi ranskan kieltä kohtaan. Mutta jotenkin saan asiani ymmärretyksi. Pitkän kaavan kautta. Kunhan vielä itse ymmärtäisin, mitä muut puhuvat.

Kun olin très fatigué eli erittäin väsyneenä kylässä Mickaëllen luona, en kyennyt rekisteröimään sitä kunnolla, mitä he minulle yrittivät selvittää. Aivoni jurrasivat ajatuksessa, että pääsisin pian asuntolaan rauhoittumaan.

Katselin kuinka äiti ja tytär keskustelivat keskenään kuulumisensa ja ilmeisesti jotain tyttären opiskeluista. Unohduin kuuntelemaan, miten upealta ranska kuulostaa. Jopa silloin, kun minulle puhuttiin. Mitään en ymmärtänyt, kuuntelin vain. Noloa. Mutta he ymmärsivät, toivottavasti.

Minulle on muutaman kerran ehdotettu englantia kielimuurin välikappaleeksi. Ei pysty. Minä olen tarkoituksella unohtanut englannin kielen. Hups, se on onnistunut paremmin kuin hyvin. Liian hyvin. Olen nyt ranskataajuudella ja siitä en pysty luistamaan helposti vaikka haluaisinkin. Aika näyttää, onko asenteeni hyvä vai huono.

Ranskan kielen käyttäminen on toisaalta raskasta toisaalta innoittavaa. En kuole siihen, että puhun kaikenlaista epämääräistä. Olen ulkomaalainen, se on minulle sallittua. Annan itselleni anteeksi mokani ja kielitaitoni. Tässä on suunta vain ylöspäin. Kehittymistä ei voi olla huomaamatta. Etenkään sen sanavaraston, kieliopin ja ymmärtämisen suhteen.

Olen ollut Ranskassa vasta kolme päivää. Ensimmäinen päivä oli kunnon kieliporeamme. Eilinen kevyempää sadettimien alla juoksemista. Tästä päivästä en vielä tiedä, mutta aamumusiikkinani soi Jenifer.

Tänään kokeilen, saanko opiskelijakorttini, että pääsisin vihdoin nettiin. Minusta ei olisi ollut lähtemään vaihtoon silloin, kun mitään sosiaalisia medioita tai edes nettiä ei oltu keksitty. Yllättävää huomata, miten koukussa internetin maailmaan olenkaan.

5.2. I'll take my words back – ja kuinkas sitten kävikään

Tapasin eilen kreikkalaisen, alun alkujaan ukrainalaisen tytön, Svitlanan, joka on myös Erasmus-vaihdossa. Hän toi valon yksinäisyyteeni ja ilon vaihtooni. Menimme tapaamaan myös kahta muuta vaihto-oppilasta, kreikkalaista Georgiaa ja tanskalaista Larsia. Matkan varrella (asuntolamme käytävällä, asumme kaikki samassa kerroksessa) törmäsimme myös Damieniin, jonka olin tavannut jo edellisenä päivänä.

Vaikka minulla ei ollut nettiä, se ei enää haitannut niin suuresti. Otimme yhdessä selvää, mikä mätti, ja tänään Georgia oli porttini sosiaalisen verkon maailmaan. Elämä hymyilee huolimatta siitä, että rakas tietokoneeni ei kestä kaapelia, vaan kaatuilee täällä itsekseen.

Juupa juu, olenko käyttänyt ranskaa näinä parina päivänä? Enpä juurikaan. Enklantia ihan suomalaisittain. Ei edes tee mieli yrittää matkia alkuperäisiä (melkein tulee liikaa korostettua suomalaisuutta). Me ymmärrämme toisiamme, täytämme riipivän yksinäisyyden ystävyydellä. Pyh, ranska on sivuseikka.

Istuimme eilen Svitlanan ja Georgian kanssa juomassa teetä ja juttelemassa yömyöhään.  Englanniksi, tietenkin. Juttelimme kulttuurieroista. Siitä miten heitä hämmästyttää se, että ihmiset istuvat yksikseen junissa ja busseissa. Suurin juttu oli itse asiassa se, että minä olin samaisena päivänä käynyt yksin syömässä ja istunut yksin pöydässä. Se ei tulisi kreikkalaisille kuuloonkaan. Yksinäisyys on kuin kirosana.

Oikeastaan ensimmäisten päivien jälkeen en minäkään enää siitä perusta. On ihanaa, kun on joku jonka kanssa puhua. Me tulemme kaiken lisäksi todella hyvin toimeen!

Olemme yhdessä päättäneet pikku hiljaa skarpata kielen suhteen. Mitään emme ole vielä asian eteen tehneet, mutta ehkä pian. Taidamme olla vielä sen huumaantuneet tästä tilasta, että siihen menee vielä hetki. On mahtavaa, kun on ystäviä! Enää neljä, viisi kuukautta ei tunnu pahalta.

 Ps. Ymmärtänet tämän hehkutuksen, kun ajattelet, että olen ollut synkässä kaupungissa ilman nettiä ja ilman ketään kelle puhua neljä päivää. Oma seura alkaa hiljalleen potuttaa.