Voih, tämä viikko on ollut kaikkea muuta kuin rauhallinen. Joka päivä olen keksinyt jotain, mitä tänne voisin kirjoittaa, mutta aikaa vain yksinkertaisesti ei ole ollut.
Viikko on ollut suorastaan villi. Maanantaina koin läpimurron. Muistin mikä lintu on ranskaksi! Olin herännyt kuuden aikoihin puristavaan ahdistukseen. Minua myös hävetti. En ollut tehnyt mitään tämän kuun aikana virittääkseni taajuuteni ranskan kielelle. En ollut katsonut edes elokuvia. Enkä ole vieläkään. Minun piti, mutta... Ahdistusta vahvisti vielä se tieto, ettei minulla olisi tälläkään viikolla aikaa kerrata oikeastaan mitään.
En noussut kuudelta kirjoittamaan muistiinpanoja, vaan siinä kymmenen jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja tein pikku vihkooni muutaman sivun ranskan kielioppia. Vihreällä ja oranssilla. Sitten häippäsin keskustaan syömään.
Keskustassa hiippaillessani mietin asioita ranskaksi. Katselin, kuinka korkean kerrostalon katolta pudotettiin lunta eikä missään näkynyt yhtään lintua. Mutta sitten se tapahtui. Alitajuntaani vuosiksi kadonnut sana pullahti mieleeni. Les oiseaux, linnut. Voiko olla totta? Helpotuin. Kyllä minä pärjään Ranskassa, sanat ovat tallella, ne vain vaativat aikaa ja ymmärrystä. Toivon, että se aika on nyt.
Pieni askel itse kullekin, asianomaiselle valtava harppaus.
Tiistaina minulla oli sijaisuus alakoulussa. Sain opetta muutaman tunnin luokkaa, jolla olin ensimmäistä kertaa elämässäni sijaisena. Se oli minulle tärkeää. He ovat minulle tärkeitä. Sain sanoa heille heit ja selittää, miksi minua ei näy enää keväällä.
Samana päivänä aloitin heihein sanomisen myös ystävilleni. Oli käsittämätöntä ruveta hyvästelemään ihmistä, joka on minulle todella läheinen. Emme voineet nähdä viimeistä kertaa moneen kuukauteen. Siksipä junailimme asiat lopulta niin, että hän tulee tänään kyydissämme kotipaikkakunnallemme.
Keskiviikkona sama jatkui. Päivällä kaksi ystävää, illalla kolmas. Voin kertoa, että heipat tuntuvat järjettömiltä, jos ei itse tajua lähtevänsä. Halailin ystäviäni ja olin kuin pieni kone, koska puristin huuleni suppuun, jottei tosiasiat pääsisi koskemaan minua tunteillaan. Oli vaikea päästää irti ja hyväksyä moinen.
Toisaalta tuntuu, että teen tästä aivan hullun ison asian. En todellakaan ole kauaa poissa. Monien kavereiden kanssa se on suht tavallinen tapaamisväli, viisi kuukautta.
Mutta ei tämä ole pikku juttu - minulle. Olen vuosia halunnut ja pelännyt lähteä vaihtoon. Nyt se on edessäni muutaman päivän päässä. Ensi viikolla.
Toinen asia, millä voin puolustella itseäni on se, etten ole ennen tällaista kokenut. Niinpä hoidan lähdön sillä tavalla, minkä osaan. Hyvin tai huonosti.
Ystävät ovat olleet tämän viikon hyvin edustettuina. Viikonloppuna tapaan perheeni. Rakkaani kanssa aika on jäänyt todella vähälle. Mutta lohduttaudun sillä, että meillä on koko loppuelämämme aikaa. Kunhan hän kestää hermojani ja niiden räjähtelyä.
Olemme muuten puolileikillämme etsineet asuntoa mieheni kanssa. Oma asuntomme on myynnissä, joten tulevaisuus siinä on kovin epävarma. Keskiviikkona Jaakko nappasi ilmoituksen saunallisesta kaksiosta. Asunto on välimatkakipurajamme sisäpuolella. Yritin jarrutella. Onko mitään järkeä tässä vaiheessa vaihtaa asuntoa? Sovimme kuitenkin torstaiksi näytön.Uteliaisuudesta.
Uskomaton kämppä ihanalla alueella! 70-lukua tyylillään ja ulkomuodollaan edustava persoonallinen koti. Neljä valtavaa ikkunaa. Emme meinanneet päästä millään lähtemään näytöstä. Millä sellaisen asunnon voi jättää enää markkinoille?
Ensi kuussa, kun olen Ranskassa Jaakko muuttaa loistavat ystävämme apuna uuteen kotiin, jossa keittiön lattia on mustavalkoista laattaa. Minun ei tarvitse muuttaa, hah. Mieheni saa sisustaa kämpän "poikamies"boxikseen siksi aikaa, kun emäntä on ulkomailla.
En tiedä, olemmeko tekemässä tyhmästi, mutta pahalta ei vielä tunnu. Hieman jännittää, mutta taidan keskittyä omaan vaihtooni ja jättää muut huolet Suomeen.
Säälin hieman ystäviäni, jotka joutuivat hypetyksemme keskipisteeseen. Eilen vieraamme pääsi kokemaan (asunto)myrskyn pahimmillaan. Enkä usko, että innostus muuttuisi siedettävämmäksi automatkalla.
Muutaman tunnin päästä jätän nykyisen asunnon ja astun välitilaan perheeni maille. Eilen pakkasin rinkkani, tänään hoidan vielä viimeiset juoksevat asiat täällä. Sitten olen valmis. Ehkä. Epäilen.
Toivottavasti välitilassani ei tapahdu suurempaa draamaa.
Muodonmuutos tästä tilasta seuraavaan on väistämättömästi edessä, vaikka jarruni kitisevät maata vasten kuin Stigassa ikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti