Lentokenttä - rajatila vanhan uuden ja uuden vanhan maailman välillä

Voi, kuinka olinkaan ikävöinyt tietokoneeni näppäimistöä tämän kahden viikon aikana, jona minulla ei ollut konettani! Sormeni ovat päässeet kotiin, ja pian pääsen minäkin. Suomi, täältä tullaan!

Olen tällä hetkellä lentokentällä. Hyvissä ajoin. Tulin eilen Pariisiin Avignonista junalla. Seikkailin Pariisin hiostavassa metrossa painavan rinkkani kanssa ja löysin lopulta itseni hörppimässä smoothieta eräässä kirpaisevan hintavassa kahvilassa. Odottelin, että ystäväni pääsisi koulusta ja ottaisi minut yhdeksi yöksi huostaansa.

Yö meni miellyttävästi teltta-alustalla makuupussissa torkkuen. Mieltäni möyhensivät ajatukset Suomesta, itsestä, kielestä. Miten minä pärjään Suomessa? Menenkö lukkoon, kun ymmärränkin aivan kaiken vai ahminko jokaisen sanan ja juorun kuin nälkää nähnyt?

Ennen kaikkea minua jostain syystä on alkanut hirvittää ajatus, että jos Suomi onkin tylsä. Se on pieni, sen arkkitehtuuria ei voi sanoa mitenkään mahtipontiseksi. Ihmiset kunnioittavat toisiaan. Kaikki on niiin turvallista... Minun ei tarvitse suunnitella, minne piilotan rahapussukkani: tissiliiveihin vai pikkuhousuhin?

Suomessa jokainen päivä ei tule olemaan selviytymistarina vieraalla kielellä. Toisaalta siitä voi tulla selviytymistarina suhderintamalla. Vaikka englantini on nykyisin sujuvaa, joudun silti miettimään, mitä sanoa ja mitä ei. Puheeni kulkee useimmiten samassa virrassa kuin aivoni, muta äidinkiellä on helppo möläyttää kaikkea ei-niin-sopivaa ennen kuin järki pistää jarruja päälle. Lähipiirini voi varautua sammakoihin, joita todennäköisesti hyppii suustani tahattomasti.

Äidinkieli... Kaikkialla, ei vain selitystä, puhelimessa tai suomalaisten vaihtokavereiden välillä. Olenko kuin lapsi, joka on oppinut uuden sanan tai taidon. Juoksenko parin askeleen sijaan koko talon ympäri? Tuleeko puheelleni loppua, kun näen, että ihmiset todella ymmärtävät minua?
Vai lukkiudunko itseeni, eristäydyn pimeään huoneeseen ja itken ikävääni, Ranskaa, sen kieltä ja uusia ystäviäni kohtaan?

Suomessa minulla ei ole enää tekosyytä siihen, miksi en osaa tehdä jotain. Minähän ymmärrän sitä kieltä, kaiken pitäisi olla helppoa. Mutta onko se aina niin? Onhan äidinkielessäkin aukkoja, esityksiä ja epäselvyyksiä, joita ei osaa lukea.

Tunteeni ovat todella sekavat. Olen kuitenkin todella näppärä sulkemaan itseni kuplaan, jonka ulkopuolella odotukset ja pelot saavat sekoilla rauhassa. Elän tässä ja nyt. Viisi kuukautta vaihtoa takana. Muutama tunti ja se on todella ohi. Olen Suomessa. Takanani on paljon uusia kokemuksia, jotka ovat nyt vanhoja. Olen kokenut Ranskan niin ihmisten tasolta kuin turistin näkökulmasta. Edessäni on tulevaisuus täynnä odotuksia, vanhassa maassani, joka on tuttu mutta kuitenkin uusi, koska minä olen uusi. Siksi Suomi ei ole tylsä. Katson sitä nyt eri silmin kuin ennen.
Minä en todellakaan ole sama ihminen. En ainoastaan siinä, että syön sipulia, vaan henkisesti. Olen vahvempi ja varmempi. Ainakin Ranskassa, yksin. On kutkuttavaa nähdä, olenkö sitä myös Suomessa vai kapsahdanko vanhoihin rutiineihini.

Peukut pystyyn, että kannan itseni ylpeästi kokonaisena maahani. En aio hukata täältä saamiani jalokiviä kolmen tunnin lennollani. Enkä anna muidenkaan tehdä sitä. Matkatavarani, niin henkiset kuin fyysiset, eivät ole lentämässä Timbuktuun.

Vapaa kuin heinäsirkka, mutta miksi silti ahdistaa?

Pitkästä aikaa. Mitä minulle kuuluu?

Minulla oli eilen viimeinen tentti ranskalaisen kirjallisuuden tyyleistä. Sitä ennen olin kirjoittanut kolme tenttiä yliopistolle plus kielikurssin tentin. Suurin piirtein kolme viikkoa, ellei enemmän, yhdeksään neliöön ahdistettuna. Välillä poikkesin rannalla. Toisinaan kävelyllä. Kävin ravintolassa. Hyvästelin ystäviäni, jotka palasivat kotiin. Enkä kunnon suomalaisena murtunut turhiin tunteisiin. Leikkasin sunnuntaina lähteneen naapurini hiukset. Ja lopulta silmäni punastuivat...

Raakaa lihaa ja fondueta... Voiko enää täydempi olla?

Mutta seuraavaksi on minun vuoroni. Ja Julian. Ja Svitlanan... Maanantaina 20., le vingt TÄTÄ KUUTA. Maanantaina. Tänään yksi puolikas, torstai, kolmas, lauantai ja Pariisi, neljäs ja tori sekä kämpän siivoustalkoot. Sitten maanantai: taistelu takuuvuokrasta ihanien femme de menagejen, eli arvonsa tuntevien siivoojarouvien kanssa.

Loit ensimmäisen tyhjän aukon, Lars! You made the first black hole in our lives, Lars!

Minulla oli suunnitelma.

Eilen tentin jälkeen menin parturiin kuin väsynyt ja nälkäinen vauva. On helppo arvata, millaista kampaajatädillä oli. Mutta eipä siinä. Hän oli itse hyvin epämiellyttävä. Katsoi minua kuin vajavaista, kun sanoin, mitä tämän pitäisi tehdä paremmin. Mutta jos halusit kasvattaa hiuksiasi, onko järkeä leikata päältä tosi lyhyeksi? Mutta minä haluan mallin, joka kestää seuraavat puoli vuotta! Kyllä tuli ikävä omaa parturia Suomessa. Nyt ymmärrän, miksi ihmisillä on luottotukkalääkäreitä. He tietävät, mitä asiakas haluaa ja kuuntelevat. Enkä minä turhaan kahta tuntia ystäväni hiuksia leikkaa. Tuleepahan sitä, mitä hän itse haluaa.

Suomessa tavataan, Eeva!

Parturin jälkeen ajattelin ehtiväni kaikenlaista, mutta huah. Niinhän sitä luulisi, jos ei ole viikkoihin nukkunut kunnolla. Niinpä kävin kokeilemassa nostalgiaa herättäviä bikineitä, ostin topin, söin Julian kanssa subin ja palasimme kotiin silmät puoli ummessa. Illalla katsoimme ranskalaisen en-muista-mikä-sen-nimi-oli-elokuvan, jonka ensimmäisessä osassa ranskalainen herru häippäsi Espanjaan vaihtoon. Tämä osa kertoi ajasta viiden vuoden jälkeen. En voi suositella katsottavaksi väsyneeksi. Hyvin, hyvin ranskalainen (hauskuuden toisesta päästä). Ei lämmittänyt sielua.

Juu, takaisin suunnitelmaan. Tänään minun piti matkustaa, kiertää Normandiaa. Samoin huomenna. Perjantaina harjoittaa rahapussia raastavaa shoppailua (ei liikaa, että jää etelän reissulle). Lauantaina käväisen Pariisissa viemässä tavaraa yhdeksän päivän Ranskan kiertämisen tieltä. Sunnuntaina torille ja huoneen puunaaminen. Maanantaina kello yksi lähtö kohti Bordeauxia.

Pyrähdän pian Italiaan, Francesca! Un jour, je viendrai en Italie, Francesca!

Aika, mitä olet tehnyt minulle?

Nyt kello on 11.20. Minulla ei ole aikomustakaan ostaa lippua bus vertsiltä (vihreältä bussilta). Taivas on harmaa, makaan sängyssäni läppäri sylissäni. Nukuin hyvin, mutta heräsin ahdistukseen. Siivoojatädit imuroivat käytävillä, naapurihuoneissa, ihan sama missä. Imurin ääni herättää minussa yhä samoja tunteita kuin ennen. HILJAA!

Minulla ei ole enää viikkoakaan Caenissa. En ehdi kaikkea, mitä olisin halunnut. Vai oliko todella jotain muutakin? Mitä minä halusin?

Halusin kehittyä kielessäni: tzekt

Sain eilen kielikurssilta todistuksen, että jos ottaisin lisää tunteja, menisin B2-tasolle. Olen kirjoittanut kolme esseetä ranskaksi valvotussa tilassa. Ensin neljässä, sitten kolmessa ja lopulta kahdessa tunnissa. Ylitin omat odotukseni, voitin pelkoni enkä käyttänyt sanakirjaa pahemmin. Tiedän, että pärjäsin, vaikka en ehkä tarpeeksi kurssien läpi pääsyyn. So what. En tullut pisteiden perässä, vaan tahdoin oppia ihan oikeasti. Ja sen tein.
Puhun ranskaa. En hyvin, mutta kykenen ilmaisemaan itseäni sillä - ainakin niille vaihtokavereille, joiden kanssa puhuimme alusta alkaen ranskaksi. Pystyn tilaamaan ruokaa, hoitamaan valituksen poliisille, palauttamaan vaatteita. Arjen pieniä tilanteita.
Luen ranskaa. Ostin Dumas'n Monte Criston kreivin ranskaksi. Siinä on kaksi kirjaa, 1500 sivua suurin piirtein. Ei hirvitä. Lopetin jokin aika sitten Twilightin neljännen osan ranskaksi. 700 sivua. Minulla ei siis ole Dumas'n kanssa kiire. Lukeminen sujuu jo aika hyvin, kun lukee lehtiäkin. Enää en välttele niitä. Ranskalainen Aku Ankka juonineen sujui kuin lapsena hyppynarulla hyppiminen.
Silti, aina toivoo, että olisi parempi. Tiedän, että olisin voinut kehittyä puhumisessa ja ymmärtämisessä vielä enemmän. Olin kuitenkin liian paljon huoneessani ja opiskelin. No, viime yönä olin jälleen tentissä, mutta juttelin erään tytön kanssa ranskaksi. Siis uneksin tämänhetkisen asuinmaani kielellä! Eli eiköhän sitä olisi syytä olla tyytyväinen siihen, mitä on saanut.

Energiasi puuttuu meiltä, Lena! Ton énergie nous manque, Lena!

Oman itsen ylittäminen: tzekt

Olen täällä. Asunut pian viisi kuukautta. Selvinnyt. Enkä ole tarvinnut kuin muutamat antibiootit ja paljon paljon jälkiruokia. Ja rakkaita kavereitani.

Enpäs jatkakaan tätä enää. Katsotaan, miten asiat muuttuvat, kun olen Suomessa. Olenko itse muuttunut? Siitä jonain päivänä lisää...

Makustelen tässä ahdistustani. Se ei ole enää niin voimakas. Käytän tämän päivän laiskotteluun ja asioiden hoiteluun. Järkkään huoneeni, laitan opiskelumateriaalit kasaan (käyn shoppailemassa!), hengailen, ystävien kanssa.

Jos en ehdi nähdä tai tehdä kaikkea... No, on muuallakin maailmassa nähtävää. Maanantaina nostamme rinkat selkäämme ja otamme Etelä-Ranskan haltuumme eksoottisella kaudeudellamme... Yhdeksän päivää, minä ja Julia. Meri, aurinko, lämpö.

Suunnitelmat jorpakkoon.