Normaali viikko ihmiskunnalle, hurja muutos minulle

Voih, tämä viikko on ollut kaikkea muuta kuin rauhallinen. Joka päivä olen keksinyt jotain, mitä tänne voisin kirjoittaa, mutta aikaa vain yksinkertaisesti ei ole ollut.

Viikko on ollut suorastaan villi. Maanantaina koin läpimurron. Muistin mikä lintu on ranskaksi! Olin herännyt kuuden aikoihin puristavaan ahdistukseen. Minua myös hävetti. En ollut tehnyt mitään tämän kuun aikana virittääkseni taajuuteni ranskan kielelle. En ollut katsonut edes elokuvia. Enkä ole vieläkään. Minun piti, mutta... Ahdistusta vahvisti vielä se tieto, ettei minulla olisi tälläkään viikolla aikaa kerrata oikeastaan mitään.

En noussut kuudelta kirjoittamaan muistiinpanoja, vaan siinä kymmenen jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja tein pikku vihkooni muutaman sivun ranskan kielioppia. Vihreällä ja oranssilla. Sitten häippäsin keskustaan syömään.

Keskustassa hiippaillessani mietin asioita ranskaksi. Katselin, kuinka korkean kerrostalon katolta pudotettiin lunta eikä missään näkynyt yhtään lintua. Mutta sitten se tapahtui. Alitajuntaani vuosiksi kadonnut sana pullahti mieleeni. Les oiseaux, linnut. Voiko olla totta? Helpotuin. Kyllä minä pärjään Ranskassa, sanat ovat tallella, ne vain vaativat aikaa ja ymmärrystä. Toivon, että se aika on nyt.
Pieni askel itse kullekin, asianomaiselle valtava harppaus.

Tiistaina minulla oli sijaisuus alakoulussa. Sain opetta muutaman tunnin luokkaa, jolla olin ensimmäistä kertaa elämässäni sijaisena. Se oli minulle tärkeää. He ovat minulle tärkeitä. Sain sanoa heille heit ja selittää, miksi minua ei näy enää keväällä.

Samana päivänä aloitin heihein sanomisen myös ystävilleni. Oli käsittämätöntä ruveta hyvästelemään ihmistä, joka on minulle todella läheinen. Emme voineet nähdä viimeistä kertaa moneen kuukauteen. Siksipä junailimme asiat lopulta niin, että hän tulee tänään kyydissämme kotipaikkakunnallemme.

Keskiviikkona sama jatkui. Päivällä kaksi ystävää, illalla kolmas. Voin kertoa, että heipat tuntuvat järjettömiltä, jos ei itse tajua lähtevänsä. Halailin ystäviäni ja olin kuin pieni kone, koska puristin huuleni suppuun, jottei tosiasiat pääsisi koskemaan minua tunteillaan. Oli vaikea päästää irti ja hyväksyä moinen.

Toisaalta tuntuu, että teen tästä aivan hullun ison asian. En todellakaan ole kauaa poissa. Monien kavereiden kanssa se on suht tavallinen tapaamisväli, viisi kuukautta.

Mutta ei tämä ole pikku juttu - minulle. Olen vuosia halunnut ja pelännyt lähteä vaihtoon. Nyt se on edessäni muutaman päivän päässä. Ensi viikolla.

Toinen asia, millä voin puolustella itseäni on se, etten ole ennen tällaista kokenut. Niinpä hoidan lähdön sillä tavalla, minkä osaan. Hyvin tai huonosti.

Ystävät ovat olleet tämän viikon hyvin edustettuina. Viikonloppuna tapaan perheeni. Rakkaani kanssa aika on jäänyt todella vähälle. Mutta lohduttaudun sillä, että meillä on koko loppuelämämme aikaa. Kunhan hän kestää hermojani ja niiden räjähtelyä.

Olemme muuten puolileikillämme etsineet asuntoa mieheni kanssa. Oma asuntomme on myynnissä, joten tulevaisuus siinä on kovin epävarma. Keskiviikkona Jaakko nappasi ilmoituksen saunallisesta kaksiosta. Asunto on välimatkakipurajamme sisäpuolella. Yritin jarrutella. Onko mitään järkeä tässä vaiheessa vaihtaa asuntoa? Sovimme kuitenkin torstaiksi näytön.Uteliaisuudesta.

Uskomaton kämppä ihanalla alueella! 70-lukua tyylillään ja ulkomuodollaan edustava persoonallinen koti. Neljä valtavaa ikkunaa. Emme meinanneet päästä millään lähtemään näytöstä. Millä sellaisen asunnon voi jättää enää markkinoille?

Ensi kuussa, kun olen Ranskassa Jaakko muuttaa loistavat ystävämme apuna uuteen kotiin, jossa keittiön lattia on mustavalkoista laattaa. Minun ei tarvitse muuttaa, hah. Mieheni saa sisustaa kämpän "poikamies"boxikseen siksi aikaa, kun emäntä on ulkomailla.

En tiedä, olemmeko tekemässä tyhmästi, mutta pahalta ei vielä tunnu. Hieman jännittää, mutta taidan keskittyä omaan vaihtooni ja jättää muut huolet Suomeen.

Säälin hieman ystäviäni, jotka joutuivat hypetyksemme keskipisteeseen. Eilen vieraamme pääsi kokemaan (asunto)myrskyn pahimmillaan. Enkä usko, että innostus muuttuisi siedettävämmäksi automatkalla.

Muutaman tunnin päästä jätän nykyisen asunnon ja astun välitilaan perheeni maille. Eilen pakkasin rinkkani, tänään hoidan vielä viimeiset juoksevat asiat täällä. Sitten olen valmis. Ehkä. Epäilen.
Toivottavasti välitilassani ei tapahdu suurempaa draamaa.

Muodonmuutos tästä tilasta seuraavaan on väistämättömästi edessä, vaikka jarruni kitisevät maata vasten kuin Stigassa ikään.

Paniikinomainen sukellus tasokokeeseen

Ranskalaiset vaativat tasokokeen kielikurssille. Aikaa kaksi tuntia, ei saa huijata eikä käyttää mitään apuja. Yksin on selvittävä, kuten vaihdossakin. Puijaamisesta ei ole hyötyä, ellet tahdo olla jatkuvasti riippuvainen muista.

Koe alkoi suhteellisen helpoilla tehtävillä. Kysymyssanojen täyttämisellä. Mikäs siinä, ehkä selviän. Tehtävät vaikenivat hiljalleen, mutta eivät olleet mitään ylitse pääsemättömiä. Sanakirjat, turhia sellaiset.

Paitsi jos yhtäkkiä sana hukkuu matkallaan. Mikä se olikaan? En voi unohtaa oikeasti niinkin yksinkertaista sanaa kuin ikävöidä. Voi, hitsi. Sanakirja... Sanakirja.... Missä olet?
Toisessa huoneessa.

Pakko keksiä korvaava sana - tai kokonaan korvaava lause. Kyllä nyt pääsevät parafraasit valloilleen. Harmi vain, että sanavarastoni on selvästi ryöstetty. Perussanat muistuvat, mutta ei muuta. Ahdistus alkaa kutitta kantapäitä.

Voinko todella olla näin huono? No, eipähän ole ainakaan pelkoa, että joutuisin taitavien melkein ranskalaisten joukkoon opiskelemaan kieltä. Näin siitäkin jo aikaisemmin painajaista. Ei kiitos. Oman tasoiset ovat oikein sopevia. Hikoilemme sitten yhdessä, kun väännämme kurkkuärrää.
Ei siis kannata koijata apinaa tai ranskalaista.

Ensimmäisessä kuuntelukokeessa yllätyin, miten selkeää kieltä siinä käytettiin. Hei, minähän ymmärrän - muutaman kuuntelukerran jälkeen, mutta kuitenkin! Tehtävä meni suhteellisen helposti. Kokeen kysymykset olisivat voineet olla järkevämmin aseteltu, että olisi nähnyt kokonaisuuden. Mutta pienellä venkslailulla sain sen tehtyä.

Sitten tuli toinen kuunteluosio. Ilmastonmuutoksesta. Apua. Luin ensimmäisen tehtävän: kirjoita artikkelin otsikko sana sanalta. Aloitin kuuntelun, korjaan kidutuksen. Mikä otsikko? Meni jo.

Heti ensimmäinen sana sai rintani solmuun. Pian meinasi tulla itku. Pysäytin kuuntelun ja huusin. Yritin rauhoittua hengittämällä syvään. Sssshhhh... Pakko tämä on tehdä.

Lopputulos oli se, että mitään järkevää en saanut vastauksiin kirjoitettua. Jotain säälittävää "yrittämällä pisteitä" heitin sinne. Oi, voi.

Mutta onneksi Ranskassa voin kiskaista keskustelukumppaniani hihasta ja kysyä, voisiko tämä ilmaista asiansa uusiksi tai toisin sanoin. Ja tasokoe mittaa vain lähtötasoni. Tästä on hyvä lähteä kipuamaan kohti taivaita.

Tj 14

Sinipunaisen merisiileni kolumni, joka on julkaistu juuri tänä samaisena päivänä Ylä-Satakunta-lehdessä. Teksti avaa aatoksiani kaksi viikkoa ennen lähtöä.

TÄMÄ TYTTÖ LENTÄÄ MUILLE MAILLE...

Ei sentään kaukomaille. En France, Ranskaan länsirannikolle kokemaan merituulen hyytävän viiman.  Tästä päivästä tismalleen kahden viikon päästä loikkaan ensimmäisen rajakohdan yli ja valmistaudun kohtaamaan viiden kuukauden seikkailuni esteet ja onnistumiset.

Vaihto Ranskassa on unelmani ja painajaiseni.  On vaikea ymmärtää, että se on edessäni vain 14 päivän kuluttua. Pakokauhu iskee, yäää!

Ei, ei se oikeasti iske. Kutkuttaa vain mukavasti kurkun päässä. Enhän edes ymmärrä koko asiaa. Olen työstänyt matkaan lähtöäni jo muutaman kuukauden. Tärkeimmät asiakirjat on hankittu: lentolippu, opintotuki, passi.

Pääni on täynnä Ranskaa. Ei vain (heikkoa) kieltä vaan kaikkea mahdollista. Olenko muistanut kaiken? Ai niin. Minun täytyy ilmoittaa Caenin yliopistoon, milloin saavun.  Olisi myös syytä jo alkaa pakata, että kaikki tarpeellinen tulee mukaan.

Öiksi täytyy laittaa radio soimaan, että ajatukset rauhoittuisivat Kimpaleeseen kultaa – ja että saisin nukuttua.

Unissanikaan en aina saa omaa aikaa. Vaihtotouhut pyörivät niissäkin. Eräässä painajaisessani jouduin kielikurssiryhmään, jossa kaikki osasivat aivan järjettömän hyvin ranskaa. Minä en.

Uni oli ahdistava, toisaalta kiehtova. Se sai lopulta sellaiset mittapuut, että herätessäni venyttelin yhtä maireasti kuin kissa. Kyllä kaikki hyvin sujuu. Myös kielitaito, pikku hiljaa.

*****

Ranskassa asun näillä tiedoilla asuntolassa, jossa yhdeksän neliön huoneeseeni mahtuu vessa, suihku ja jääkaappi. Luksusta, eikö? Se on myös "remontoitu". Olisi jännittävää nähdä, millainen remontoimaton asunto olisi ollut. Ranskalaiset ja heidän byrokratiansa.

Reissuni yksi mielenkiintoinen piirre on, että minulla on asunto vain neljäksi kuukaudeksi. Lukuvuosi ei kuulemma kestä kauempaa. Saas sitten nähdä käytännössä.

Olin asennoitunut siihen, että olen ainakin viisi kuukautta Ranskanmaalla. Minähän olen! Piste.  Tai ehkä käyn myös muissa Euroopan maissa, jos rahat ja yöpaikan tarjoavat kaverit riittävät. Toisaalta myös kesätyö kiinnostaisi ja siitä saatava kokemus (sekä hieno lisäys CV:hen).

****

Takaisin tähän hetkeen.  Kuinka käytän viimeiset kaksi viikkoa, jotka vietän Suomessa? Pidin jo ihanat läksiäiset kavereilleni. Väistin ajatuksen, että osaa heistä näin viimeistä kertaa moneen kuukauteen. Loppuajan omistan rakkaalleni, perheelleni ja lumilautailulle. Saatan lukea myös Twilight-sarjan, johon olen vakavasti hurahtanut.

Olen näppärä kiertämään ajatuksiani, jotka hokevat, että lähtö lähestyy. Voin vain kuvitella, mitä se on, kun kohtaan ne istuessani lentokoneessa tai saapuessani asunnolle (monen monen mutkan kautta). No, eipä minun kauaa tarvitse sitä miettiä.

On hassua, miten sitä tekee asioita tällä hetkellä kuin olisi hautaan menossa. Elämä jatkuu vielä vaihtoni jälkeenkin. Eikä viisi kuukautta ole edes pitkä aika. Ystäväni sanoin: nyt olen täällä Suomessa, sitten olen Ranskassa ja kas kummaa jälleen Suomessa. Seikkailustani on jäljellä vain pieni haisu ilmassa ja paljon kokemuksia.

Elämyksiä, kieltä, kavereita ja opiskelua, siitä on Katariinan vaihto tehty.

Kuka olen ja muita kummallisuuksia

Täällä bloggaa ihka ensimmäistä kertaa 22-vuotias kirjallisuuden opiskelija. Olkaa siis armollisia.

Olen hurahtanut Roland Barthesin teorioihin, etenkin tekijän kuolemaan, pidän kissoista, ihmisistä ja loistavista kirpputorilöydöistä. Rakastan myös opettamista, avomiestäni, sisarteni lapsia ja perhettäni.

Viiden kuukauden vaihtoseikkailuni alkaa konkreettisesti 1. helmikuuta, kun astun Helsinki-Vantaa-lentokentällä Pariisin koneeseen. Pariisista taas junailen Caeniin, jossa minua odottaa yliopisto ja asuntola. Ainakin pitäisi odottaa...

Tulevaisuus näyttää siis suht avoimelta. Suomessa voi vain arvailla ja kauhistella mitä tuleman pitää.

Ulkonäkö voi pettää rauhallisuudellaan...

Nyt opettelen rauhassa blogin saloja, joten ei kannata yllättyä, jos sen ulkonäkö vaihtelee milloin mitenkin. Samalla taidan ilmoitella Caeniin, että olen todella tulossa. Uskomatonta!