Hullua. Kaksi viikkoa on mennyt viimeisestä päivitysmaratonista. Monta päivää minun on pitänyt kirjoittaa tänne, eikä selitys ole tavallista kirjavampi: on ollut liian kiire. Olen myös ollut todella väsynyt. Nytkin olisi järkevämpää nukkua kuin kirjoittaa tänne.
Soudan kosteassa sumussa, jossa paattini huojuu. Taitaa olla niin, että veneessäni on tällä hetkellä turhan paljon lastia kerralla. On ruumassa, kannella ja jopa purjeissa. Eikä lastaaminen lopu, vaikka olen jo vesillä. Maihin on turha pysähtyä, koska silloinkin on tiedossa lisää tavaraa.
Lastini koostuu ranskalaisista professoreista, luennoista, teksteistä, musiikista ja takeltelevasta puheesta. Siellä on kevyempääkin tuotetta: englantia ja ihania ystäviä sekä mahtavia keskusteluita ja kokemuksia. Kauneutta. Mutta myös vaarallista yksinäisyyttä, ahdistusta ja pelkoa, jotka vahingoittuessaan voivat tuhota kokonaisen itsetunnon, mikä on ruuman arvokkain sisältö.
Minun piti kirjoittaa tänne siitä, miten huono päivä minulla on ollut aamusta alkaen. Aloinkin runoilla. Tiedä saako kukaan selvää. Onnistunko tulkitsemaan tekstiäni selvin päin (virkeänä) itsekään.
Parin päivän aikana tunteeni ovat olleet kovin heilahtelevaiset, kuten paattinikin. Tänään patterin ilmaaja vei minulta viisi minuuttia arvokasta unta, kun hän herätti minut. Koira haukkui koko aamun. (Voisin sääliä sitä, mutta säälin enemmän itseäni tänään, katsotaan seuraavan kerran, kun lastini keventyy.)
Suunnitelmani oli mennä yliopistolle, syödä hyvin ennen luentoja. Mutta kun olin maksamassa ruokaani, kassatäti päätti, että tarvitsen maksukortin. Vaikka rahaa olisi ollut antaa takaisin. Aikaa puolituntia. Seison jonossa. Aika kuluu. Sain kortin, mutta en ruokaa. Kassatäti sai huolehdittavakseen ruokani, kun lähdin ostamaan patonkia ja menin luennolle. Itku silmässä.
Kahvilassa tapasin Francescan, italialaisen ystäväni. Mieleni piristyi. Kaipasin ystävää.
Kaksi uutta luentoa. Toinen vain tunnin mittainen. Yritin ottaa Figaron häistä selvää erään ranskalaisen pojan kanssa. Hän oli mukava.
Toinen tunti tyyliä. Proffa sanoi, että kurssi on vaikea ranskalaisille, arvaapa mitä se on sinulle... Mutta hän osasi opettaa hyvin ja monipuolisesti. Kirjoitti taululle ja antoi papereita. Ja minähän aion pärjätä tällä kurssilla! En ota stressiä läpipääsystä (olisihan se tietysti kiva), nautin hyvästä opetuksesta.
Tunnin jälkeen päätin olla menemättä eräälle kiinnostavalle luennolle, sillä väsytti. Ja nälätti. Lähdin kotiin, kaupan kautta. Illan piti olla vapaa. Ehkä hieman kuntoilua ja blogin päivittämistä.
Kaupasta ostamani salaatti oli pilallista. Mansikat kovia. Sähköpostissa viesti, että minut on siirretty kielikurssiryhmään, joka olisi tänään. 25 minuuttia aikaa. Kuljin silmät sumussa kurssille, jossa olin yksin. Paikalla espanjalaisia paljon. Muutama thaimaalainen ja italialainen (sekä muista maista, joita en muista).
Luento oli onneksi helppo, jos ei lasketa surullista esittäytymistäni. Suullisessa ilmaisussa valtavasti kehitettävää!
Tunnin jälkeen menimme porukalla syömään. Limpsa ei meinannut osua kuppiin, vaan valui koneesta käsilleni.
Hoin kaikille, kuinka huono päivä minulla on.
Päätin, että minulla on oikeus saada huono päivä, jotta seuraava olisi jälleen hyvä.
Kotiin päästyämme, joimme teetä Larsin ja saksalaisen Julian kanssa. Tee parantaa mielen, kuten P.S. Rakastan sinua -kirjassa todentaa. Iltani ei ollut huono. Meillä oli hauskaa, en ollut enää yksin.
Paattini rantautui maihin ja sai kyytiinsä kevyen lastin. Sumua on yhä ja köli on syvällä vedessä, mutta veneeni kippari tähyilee toiveikkaasti auringon paistetta ja aavaa. Siihen voi mennä aikaa, mutta kippari ja alus ovat lujaa tekoa.
Luulenpa, että hämyisä harmaa alkaa hiljalleen taittua kirkkaaksi, kun siihen tottuu. Ja pilvien takana jossain lämmittää kirkas aurinko.
Ps. Tuli sittenkin kerrottua huonosta päivästäni. Sitä se suomen kieli teettää. Ei pysty rajoittamaan ilmaisuvimmaansa...
Nyt nukkumaan ja aamulla virkeänä luennoille.......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti