Lentokenttä - rajatila vanhan uuden ja uuden vanhan maailman välillä

Voi, kuinka olinkaan ikävöinyt tietokoneeni näppäimistöä tämän kahden viikon aikana, jona minulla ei ollut konettani! Sormeni ovat päässeet kotiin, ja pian pääsen minäkin. Suomi, täältä tullaan!

Olen tällä hetkellä lentokentällä. Hyvissä ajoin. Tulin eilen Pariisiin Avignonista junalla. Seikkailin Pariisin hiostavassa metrossa painavan rinkkani kanssa ja löysin lopulta itseni hörppimässä smoothieta eräässä kirpaisevan hintavassa kahvilassa. Odottelin, että ystäväni pääsisi koulusta ja ottaisi minut yhdeksi yöksi huostaansa.

Yö meni miellyttävästi teltta-alustalla makuupussissa torkkuen. Mieltäni möyhensivät ajatukset Suomesta, itsestä, kielestä. Miten minä pärjään Suomessa? Menenkö lukkoon, kun ymmärränkin aivan kaiken vai ahminko jokaisen sanan ja juorun kuin nälkää nähnyt?

Ennen kaikkea minua jostain syystä on alkanut hirvittää ajatus, että jos Suomi onkin tylsä. Se on pieni, sen arkkitehtuuria ei voi sanoa mitenkään mahtipontiseksi. Ihmiset kunnioittavat toisiaan. Kaikki on niiin turvallista... Minun ei tarvitse suunnitella, minne piilotan rahapussukkani: tissiliiveihin vai pikkuhousuhin?

Suomessa jokainen päivä ei tule olemaan selviytymistarina vieraalla kielellä. Toisaalta siitä voi tulla selviytymistarina suhderintamalla. Vaikka englantini on nykyisin sujuvaa, joudun silti miettimään, mitä sanoa ja mitä ei. Puheeni kulkee useimmiten samassa virrassa kuin aivoni, muta äidinkiellä on helppo möläyttää kaikkea ei-niin-sopivaa ennen kuin järki pistää jarruja päälle. Lähipiirini voi varautua sammakoihin, joita todennäköisesti hyppii suustani tahattomasti.

Äidinkieli... Kaikkialla, ei vain selitystä, puhelimessa tai suomalaisten vaihtokavereiden välillä. Olenko kuin lapsi, joka on oppinut uuden sanan tai taidon. Juoksenko parin askeleen sijaan koko talon ympäri? Tuleeko puheelleni loppua, kun näen, että ihmiset todella ymmärtävät minua?
Vai lukkiudunko itseeni, eristäydyn pimeään huoneeseen ja itken ikävääni, Ranskaa, sen kieltä ja uusia ystäviäni kohtaan?

Suomessa minulla ei ole enää tekosyytä siihen, miksi en osaa tehdä jotain. Minähän ymmärrän sitä kieltä, kaiken pitäisi olla helppoa. Mutta onko se aina niin? Onhan äidinkielessäkin aukkoja, esityksiä ja epäselvyyksiä, joita ei osaa lukea.

Tunteeni ovat todella sekavat. Olen kuitenkin todella näppärä sulkemaan itseni kuplaan, jonka ulkopuolella odotukset ja pelot saavat sekoilla rauhassa. Elän tässä ja nyt. Viisi kuukautta vaihtoa takana. Muutama tunti ja se on todella ohi. Olen Suomessa. Takanani on paljon uusia kokemuksia, jotka ovat nyt vanhoja. Olen kokenut Ranskan niin ihmisten tasolta kuin turistin näkökulmasta. Edessäni on tulevaisuus täynnä odotuksia, vanhassa maassani, joka on tuttu mutta kuitenkin uusi, koska minä olen uusi. Siksi Suomi ei ole tylsä. Katson sitä nyt eri silmin kuin ennen.
Minä en todellakaan ole sama ihminen. En ainoastaan siinä, että syön sipulia, vaan henkisesti. Olen vahvempi ja varmempi. Ainakin Ranskassa, yksin. On kutkuttavaa nähdä, olenkö sitä myös Suomessa vai kapsahdanko vanhoihin rutiineihini.

Peukut pystyyn, että kannan itseni ylpeästi kokonaisena maahani. En aio hukata täältä saamiani jalokiviä kolmen tunnin lennollani. Enkä anna muidenkaan tehdä sitä. Matkatavarani, niin henkiset kuin fyysiset, eivät ole lentämässä Timbuktuun.

Vapaa kuin heinäsirkka, mutta miksi silti ahdistaa?

Pitkästä aikaa. Mitä minulle kuuluu?

Minulla oli eilen viimeinen tentti ranskalaisen kirjallisuuden tyyleistä. Sitä ennen olin kirjoittanut kolme tenttiä yliopistolle plus kielikurssin tentin. Suurin piirtein kolme viikkoa, ellei enemmän, yhdeksään neliöön ahdistettuna. Välillä poikkesin rannalla. Toisinaan kävelyllä. Kävin ravintolassa. Hyvästelin ystäviäni, jotka palasivat kotiin. Enkä kunnon suomalaisena murtunut turhiin tunteisiin. Leikkasin sunnuntaina lähteneen naapurini hiukset. Ja lopulta silmäni punastuivat...

Raakaa lihaa ja fondueta... Voiko enää täydempi olla?

Mutta seuraavaksi on minun vuoroni. Ja Julian. Ja Svitlanan... Maanantaina 20., le vingt TÄTÄ KUUTA. Maanantaina. Tänään yksi puolikas, torstai, kolmas, lauantai ja Pariisi, neljäs ja tori sekä kämpän siivoustalkoot. Sitten maanantai: taistelu takuuvuokrasta ihanien femme de menagejen, eli arvonsa tuntevien siivoojarouvien kanssa.

Loit ensimmäisen tyhjän aukon, Lars! You made the first black hole in our lives, Lars!

Minulla oli suunnitelma.

Eilen tentin jälkeen menin parturiin kuin väsynyt ja nälkäinen vauva. On helppo arvata, millaista kampaajatädillä oli. Mutta eipä siinä. Hän oli itse hyvin epämiellyttävä. Katsoi minua kuin vajavaista, kun sanoin, mitä tämän pitäisi tehdä paremmin. Mutta jos halusit kasvattaa hiuksiasi, onko järkeä leikata päältä tosi lyhyeksi? Mutta minä haluan mallin, joka kestää seuraavat puoli vuotta! Kyllä tuli ikävä omaa parturia Suomessa. Nyt ymmärrän, miksi ihmisillä on luottotukkalääkäreitä. He tietävät, mitä asiakas haluaa ja kuuntelevat. Enkä minä turhaan kahta tuntia ystäväni hiuksia leikkaa. Tuleepahan sitä, mitä hän itse haluaa.

Suomessa tavataan, Eeva!

Parturin jälkeen ajattelin ehtiväni kaikenlaista, mutta huah. Niinhän sitä luulisi, jos ei ole viikkoihin nukkunut kunnolla. Niinpä kävin kokeilemassa nostalgiaa herättäviä bikineitä, ostin topin, söin Julian kanssa subin ja palasimme kotiin silmät puoli ummessa. Illalla katsoimme ranskalaisen en-muista-mikä-sen-nimi-oli-elokuvan, jonka ensimmäisessä osassa ranskalainen herru häippäsi Espanjaan vaihtoon. Tämä osa kertoi ajasta viiden vuoden jälkeen. En voi suositella katsottavaksi väsyneeksi. Hyvin, hyvin ranskalainen (hauskuuden toisesta päästä). Ei lämmittänyt sielua.

Juu, takaisin suunnitelmaan. Tänään minun piti matkustaa, kiertää Normandiaa. Samoin huomenna. Perjantaina harjoittaa rahapussia raastavaa shoppailua (ei liikaa, että jää etelän reissulle). Lauantaina käväisen Pariisissa viemässä tavaraa yhdeksän päivän Ranskan kiertämisen tieltä. Sunnuntaina torille ja huoneen puunaaminen. Maanantaina kello yksi lähtö kohti Bordeauxia.

Pyrähdän pian Italiaan, Francesca! Un jour, je viendrai en Italie, Francesca!

Aika, mitä olet tehnyt minulle?

Nyt kello on 11.20. Minulla ei ole aikomustakaan ostaa lippua bus vertsiltä (vihreältä bussilta). Taivas on harmaa, makaan sängyssäni läppäri sylissäni. Nukuin hyvin, mutta heräsin ahdistukseen. Siivoojatädit imuroivat käytävillä, naapurihuoneissa, ihan sama missä. Imurin ääni herättää minussa yhä samoja tunteita kuin ennen. HILJAA!

Minulla ei ole enää viikkoakaan Caenissa. En ehdi kaikkea, mitä olisin halunnut. Vai oliko todella jotain muutakin? Mitä minä halusin?

Halusin kehittyä kielessäni: tzekt

Sain eilen kielikurssilta todistuksen, että jos ottaisin lisää tunteja, menisin B2-tasolle. Olen kirjoittanut kolme esseetä ranskaksi valvotussa tilassa. Ensin neljässä, sitten kolmessa ja lopulta kahdessa tunnissa. Ylitin omat odotukseni, voitin pelkoni enkä käyttänyt sanakirjaa pahemmin. Tiedän, että pärjäsin, vaikka en ehkä tarpeeksi kurssien läpi pääsyyn. So what. En tullut pisteiden perässä, vaan tahdoin oppia ihan oikeasti. Ja sen tein.
Puhun ranskaa. En hyvin, mutta kykenen ilmaisemaan itseäni sillä - ainakin niille vaihtokavereille, joiden kanssa puhuimme alusta alkaen ranskaksi. Pystyn tilaamaan ruokaa, hoitamaan valituksen poliisille, palauttamaan vaatteita. Arjen pieniä tilanteita.
Luen ranskaa. Ostin Dumas'n Monte Criston kreivin ranskaksi. Siinä on kaksi kirjaa, 1500 sivua suurin piirtein. Ei hirvitä. Lopetin jokin aika sitten Twilightin neljännen osan ranskaksi. 700 sivua. Minulla ei siis ole Dumas'n kanssa kiire. Lukeminen sujuu jo aika hyvin, kun lukee lehtiäkin. Enää en välttele niitä. Ranskalainen Aku Ankka juonineen sujui kuin lapsena hyppynarulla hyppiminen.
Silti, aina toivoo, että olisi parempi. Tiedän, että olisin voinut kehittyä puhumisessa ja ymmärtämisessä vielä enemmän. Olin kuitenkin liian paljon huoneessani ja opiskelin. No, viime yönä olin jälleen tentissä, mutta juttelin erään tytön kanssa ranskaksi. Siis uneksin tämänhetkisen asuinmaani kielellä! Eli eiköhän sitä olisi syytä olla tyytyväinen siihen, mitä on saanut.

Energiasi puuttuu meiltä, Lena! Ton énergie nous manque, Lena!

Oman itsen ylittäminen: tzekt

Olen täällä. Asunut pian viisi kuukautta. Selvinnyt. Enkä ole tarvinnut kuin muutamat antibiootit ja paljon paljon jälkiruokia. Ja rakkaita kavereitani.

Enpäs jatkakaan tätä enää. Katsotaan, miten asiat muuttuvat, kun olen Suomessa. Olenko itse muuttunut? Siitä jonain päivänä lisää...

Makustelen tässä ahdistustani. Se ei ole enää niin voimakas. Käytän tämän päivän laiskotteluun ja asioiden hoiteluun. Järkkään huoneeni, laitan opiskelumateriaalit kasaan (käyn shoppailemassa!), hengailen, ystävien kanssa.

Jos en ehdi nähdä tai tehdä kaikkea... No, on muuallakin maailmassa nähtävää. Maanantaina nostamme rinkat selkäämme ja otamme Etelä-Ranskan haltuumme eksoottisella kaudeudellamme... Yhdeksän päivää, minä ja Julia. Meri, aurinko, lämpö.

Suunnitelmat jorpakkoon.

Kuherruskuukautta kesti noin 60 päivää

"Tiedän, että kyllästymme toisiimme jossain välissä, mutta kuinkahan me pärjäämme ilman toisiamme, kun lähdemme täältä?"

Toteamus, jonka olisi kannattanut jättää suomen kielelle ja aivonesteeseen sukeltelemaan eräänä viileänä iltana, kun odotimme raitiovaunua.

Siitä alkoi kollektiivisen asuntola-asumisen yksityistyminen. No, ehkä ei oikeasti, mutta olisin voinut jättää sen sanomattakin.

Vastaus pohdintaani oli toisaalta pöyristynyt ja toiveita herättävä:

"Mitä, mekö muka kyllästyisimme? Vai, oletko sinä jo kyllästynyt meihin?"
"E-e-eeeen, mietin vain..."

Niinpä, kenties ei kyllästymistä, mutta olemme jokainen löytäneet omanlaisemme tien täällä kulkeaksemme. Liekö tie kuitenkaan aina se oikea... Olemme saaneet uusia ystäviä, kuljemme eri kursseilla ja kärsimme jokainen omista työvuoristamme. Kyllä, arki läimäisi kuivankarhealla avokämmenellään myös meille kuumottavan jäljen ruskettuneille poskillemme.

Minua harmittaa, etten voi olla ja tutustua täysipainoisesti uusiin ystäviini. Minua surettaa se, että aika valuu kuin vesi öljytyiltä käsiltä. Mitä meille tapahtuu, kun lähdemme koteihimme? Olemmeko todella niin hyviä ystäviä vielä silloin, miltä nyt vaikuttaa? Vai olemmeko luoneet vain kauniin ja kiiltävän, yhteisiä piirteitä heijastavan pinnan, mutta emme ole onnistuneet raaputtamaan sen kiilteestä edes piirua?

Toisaalta toivon, että olemme onnistuneet polttamaan toistemme kuoriin kuvamme, mistä on helppo edetä syvemmälle, kun sen aika on. Olen tavannut todella ihania ihmisiä täällä. Näenkin, että täällä sidomme kohtalomme ystävyysnauhan ensimmäiset solmut ja jatkamme niitä vielä vuosiksi eteenpäin. Yksi solmu aina pienen pientä rapsutusta vasten.

Jonain päivänä nauha on niin pitkä, että sen saa solmittua ranteen ympärille. Samalla kovaa pintaa on kaiverrettu, pehmitetty, hellitty, niin että voi jo koskettaa toisen sielua todella. Mutta milloinkaan ei vielä täysin. Eihän ystävää voi koskaan tuntea kokonaan. Ja se onkin siinä parasta, aina on jotain uutta. Haaste, jonka ansiosta toinen on aina mielenkiintoinen.

Siksi en aio ottaa stressiä täällä ystävistäni. Vaikka olisimmekin etääntyneet täällä toisistamme tänä lyhyenä aikana, se ei ole lopullista. Meillä on maailma ja aika.

Ja vaikka emme näkisi enää milloinkaan täältä lähdettyämme, olen saanut heiltä paljon ja he tulevat olemaan aina sydämessäni.

Mitä minä olisinkaan ilman ystäviäni täällä ja siellä?

Je regrette, mais je ne regrette rien - kaipaan, mutta en kadu

Huh, olen ollut täällä kohta kolme kuukautta. Aika on kuin limainen nuljaska, joka ei sitten millään asetu. Eipä sitä meinaa käsiinsäkään saada.

Viimeiset kaksi kuukautta elämäni on ollut kuin maanisdepressiivisen mielialanvaihtelut. Olen joko taantunut neljän seinän sisälle tietokoneen ja opiskeltavien tekstien väliin tai vapaa-ajalla rattaani pyörivät ylikierroksilla, kun täytyy ottaa kaikki irti jokaisesta minuutista ja nauttia täysillä. Motiivina: ja minähän osaan myös elää!

Ei moinen tahti kuitenkaan haittaa. Silti luentojen (joita olen muuten myös lahjakkaasti skipannut, minkäs muun syyn takia kuin kotitehtävien) tunnelma parin viimeisen viikon aikana on ollut: Miksi hitossa mä istun täällä? Miten mä voin hyödyntää "oppimaani" tulevaisuudessa? Miksi mä opiskelen kirjallisuutta täällä?

Jep, melkein voisi sanoa, että kyllästymisen merkkejä ilmassa kauhean työmäärän vuoksi. Mutta koska mä en ole tullut tänne katuakseni valintojani, huomasin ajattelevani, että opettajuuttani varten mä olen täällä. Minulla on loistavia professoreita, joiden intohimon työhönsä haluan tarttuvan minuunkin! Ainakin edes sen verran, että lukisin satuja tai tarinoita välittämättä siitä, että räkä roiskuu tai olisi noloa eläytyä.

Post skriptum. Mulla muuten alkaa tänään loma. Pääsiäisloma. Lähden huomenna Skotlantiin, vaikka pitäisi olla vielä torstaina ja perjantaina luennoilla. Voi, voi. Kyllä harmittaa...

Arki tuo kaipauksen

Arki on myös Caenissa. Mitä ihmettä? Eikö vaihdon tulisi olla yhtä juhlaa ilman arjen häivää? Niinhän sitä luulisi. Vaikka itse en täällä mausteita käytäkään, ovat muut maustaneet elämääni ihanilla herkuilla. Niin syötävillä kuin henkisillä. Olemme pitäneet lätty- ja ragletti-iltamia, käyneet elokuvissa piknikillä ja kierrelleet nähtävyyksiä. Sunnuntaina pääsin ensimmäistä kertaa meren rannalle! (Meri tosin oli kaikonnut ulapalle täysikuun voimasta.)

Mausteiden ja mauttoman arjen lomassa on myös tilaa haikeudelle. Ikävälle. Kaipaan elämääni Jyväskylässä, veljen ja siskon lapsia, puhumattakaan muista ihmisistä. Etenkin eräs pieni poikalapsi saa kyyneleet kihoamaan silmiini, kun hän hymyilee minulle skypessä, sanoo nimeni ja heiluttelee takaisin. Minua ei ole unohdettu! Pahin pelkoni ei ole toteutunut.

Hauskinta on, että näen näytölläni vain hänen otsansa, kun hän yrittää zuumata minun kuvaani Suomen päässä olevalta näytöltä.

Ikäväni puskee uniini, joissa tapaan sisarteni lapset ja pääsen halaamaan heitä. Ystävänikin ovat ottaneet osaa öihini. Australiasta pian kotiutuvan sisupussin olen tavannut monesti fantasiamaailmassani. Alitajuntani kertoi minulle myös, että erään läheiseni ongelmat on selvitetty. En ollut kuullut hänestä pitkään aikaan ja olin huolissani. Muutamaa päivää myöhemmin kuulin, että hän voi hyvin, solmut olivat suurimmaksi osaksi auenneet. Telepatiaa.

Ikäväni ei ole lamauttavaa. Se on jotain, mikä kulkee mukanani kevyenä, toisinaan hetkellisesti nihkeänä hidasteena. Jos en kaipaisi, ihmettelisin, mitä minulta puuttuu. Ikävä kertoo siitä, että minulla on paljon. Ja kun lähden täältä, minulla on vielä enemmän. Ikävä seuraa minua Suomeen, eri muodossa. Sitä voin myöhemmin lievittää käymällä Saksassa, Kreikassa, Bulgariassa, Italiassa... ja palaamalla jälleen Ranskaan.

Tykkää, ei tykkää.... Ranska, sen sykseet ja flopit.

Puran patoumiani ja salaisia ihastuksiani, joita suhteeni Ranskaan tuottaa. Tämä on lista, joka päivittyy pitkin kevättä. Kuvia tulee, kunhan vaativa rakkauteni antaa myöten...

Uu, tästä mä tykkään!

26.3.11:

• Vihreä ruoho ja kukat sekä aurinko, joka ottaa paikkansa sadepilvien lomasta

• Omakotitalojen arkkitehtuuri: kivitalot henkeviä ja eloisia, ei tylsiä sanattomia betonilootia

Clécy

Clécy - tu as mon coeur ~ veit sydämeni

• Ranskalaiset prohvessorit!!! Jos jotain ikävöin Suomessa, niin luennoitsijoiden työhönsä tuntemaa intohimoa, joka huokuu jokaiseen opiskelijaan jättämättä ketään hyiseksi (Huom! eleet, ilmeet, liikkeet, silkka ilo ja nautinto, jonka puheenaihe aiheuttaa)

 

• Puut, jotka roikottavat oksiaan ja kukkivat kirsikoita

 

• BOULANGERIEt. Miten ihmeessä muka pärjään ilman tuoretta leipää ja leivoksia? Marengista puhumattakaan! Apuva... Onneksi vielä ei tarvitse harkita vieroitusoppaan hankkimista.

Mmmmmm.... Bayeuxin herkkuja....

• Yliopiston ruokalat jälkiruokineen. Olen syönyt täällä terveellisemmin kuin Suomessa moneen vuoteen. Kasvikset ovat nautinto jopa keitettyinä, kuten pyrée (perunamuussi), kana, kalkkuna (!)..... Entäs sitten pitsat?!?! Tai jälkkärit? Kuka mulle Suomessa tarjoaa joka päivä suklaakakkua, -moussea, jugurttia hedelmien kera, tai valmiiksi siivutettua ananasta????? Miten kroppani tulee kestämään niin järkyttävää muutosta?

Raggletti-iltama

• Ihmiset, ensimmäisen kerroksen perheeni. Täällä ei tarvitse olla yksin. Vierailemme toistemme luona viettämässä elokuvailtaa tai lähdemme ulos joko syömään, elokuviin tai tanssimaan... Mutta myös oma rauha on olemassa. Ihmiset kerroksemme ulkopuolella... Miksi kaikki eivät voi asua samassa rakennuksessa? Aika ei riitä siihen, miten tavattoman paljon haluaisin viettää eri ihmisten kanssa aikaa.

 

La journée de la famille - perhepäivä l'Abbaye aux Hommessa

• Koulu, opiskelu. Onko todella mahdollista, että opiskelu on kivaa? Miksi? Katso kohta "prohvessorit". Ja hei, tämä on vapaaehtoista! Teen kunkin kurssin todella omista lähtökohdistani. Niin kauan kun on kivaa, on järkeä lukea. (Sivuhuomautus: tällä viikolla tämä tyttö päätti kapinoida eikä lukenut tenttiin oikeastaan ollenkaan. Ja mitä tapahtui? C'était pas grave, ei ollut vakavaa. Selvisin hengissä.

• Viikonloput. On mahtavaa tuntea, että on viikonloppu. Vapaa! Vapaus! Oh, la, laa!

Skotlanti, Aberdeen ja viikonloppu.

• "Oh, la, laa." Ilmaus jota ranskalaiset todella käyttävät, olen kuullut raitiovaunussa kyseisen huokaisun.

Bayeux

• "C'est pas grave". Paras lause ikinä! Kelpaa kaikkialle kera puhahduksen ja ranskalaismaisen elehdinnän.

• Meinasin laittaa julkiset ja ilmaiset vessat, mutta ne katoavat lähestyttäessä keskustaa. Eikä Pariisista löydä jalat ristissä moista edes kauppakeskuksesta!

Plääh, en taidakaan tykätä

26.3.11

• Yliopiston kirjallisuudenlaitoksen vessat. Mihin ihmeeseen naistenvessan pöntön kannet ovat voineet kadota? Eikö ole ollut varaa ostaa omaa kotiin? Iu!

• Satunnaiset julkiset vessat. Myös näissä täytyy jäädyttää pyllynsä posliiniin. Helppoa ehkä siivota, mutta ugh... ei oo kivaa miettiä, lumpsahtaako vahingossa kokonaan pyttyyn kiitos suht suuren kaaren. Vielä en ole kohdannut reikävessoja, mutta tuskin se jää kokematta. Niihin verrattuna tämä on todella luksusta.

• Ranskalaiset labyrintit, niin konkreettiset kuin byrokraattiset. Tarvitseeko muuta enää sanoa?

• Pulloista ei saa panttia.

  

• Ajan riittämättömyys. Tarvitsisin luultavasti ainakin viisi tuntia lisäaikaa vuorokauteeni. Pari tuntia siitä menisi blogin päivittämiseen, loput kavereille ja itselle ja ja ja ... Eipä taida riittääkään...

• Nukkumaanmeno. Joskus se on kivaa, joskus ei. Nyt se tuntuu turhan haastavalta... Kun tekisi mieli lukea Twiligtia, syödä hyvää, katsela uutta ranskalaista tv-sarjaa... Mutta nyt nukkumaan, muuten alkaa sellainen avautuminen, että... naurattaa.

Ymmärtämätöntä opiskelua ja hämäriä hetkiä Antonyn seurassa

Ensimmäinen viikko:

"Älä kysy multa mitään, älä pliis kysy mitään....."

Minulla oli tiistaina 8.2. ensimmäiset luennot. Aamulla kaksi tuntia kirjallisuushistoriaa ja illalla teatterin historiaa tunti.

Aamun luento oli pienessä luokassa, jossa meitä oli noin kaksikymmentä. Teimme nimilaput, jotta luennoitsija pystyisi shokeeraamaan kutakin tämän omalla nimellä. Minä toivoin, että kansainvälinen mutta suomalaistettu nimeni kertoisi hänelle tarpeeksi: Älä kysy minulta yhtään mitään, en ole ranskalainen, en osaa ranskaa. Älä pliis kysele.

Tunnilla mietin, uskallanko pitää silmäni kiinni opettajassa. Ymmärtääkseni edes jotain hänen puheestaan, minun täytyi nähdä myös kehonkieli. Mikä probleemi! Mutta onneksi muistin hyvän kysymysten välttelymetodin: Kun kuulin luennoitsijan puheen intonaatiosta, että hän kysyi jotain, minulla oli sillä hetkellä todella tärkeää tekemistä muistiinpanojeni tai penaalini kanssa. (On muuten huomattu tehokkaaksi myös Suomessa.)

Tulokset olivat hyvät, mutta kiusalliset. Tunnin lopussa sölkkäsin opettajalle olevani Erasmus-opiskelija, voisinko siis vain kuunnella näin aluksi. (Kuukausi opiskeltu eikä minua ole kiusattu kysymyksillä.)

Luennoitsija kuin Robert Downey Junior!!!!

Illalla menin massaluennolle teatterin historiasta ja estetiikasta. Oih, mikä luennoitsija siellä olikaan! Nuori mies maksimissaan 35 (olen huono arvioimaan ikiä, mutta nuori siihen nähden, mihin olen tottunut). Liikkeet ja eleet kuin Robert Downey Juoniorilla (Iron man yms.) ja ymmärsin hänen puhettaan aika hyvin. Olin hurmoksessa. Proffa kuljeskeli edestakaisin yllättävin (nykivin) elein, intohimoisesti ja selkeästi. Hän kysyi meiltä monesti, ymmärrämmekö, painotti tiettyjä asioita (joita en tietenkään ymmärtänyt). Oloni oli aivan mahtava, koska minusta tuntui, että saan luennosta jotain irti. Jos en mitään opiskeluani hyödyntävää, niin charmia ja intohimoa.

Lopuksi kävin kysymässä mieheltä asioista, joita meidän pitää kurssilla tehdä, enkä sökeltänyt yhtä pahasti kuin aamulla!!!! Onnistumisen tunne kymppi. En voinut myöskään olla mainitsematta hänelle, että pidin hänen esityksestään... Vou, minkälaisia harppauksia minä kieleni kanssa etenen! (hetkittäisiä ja sattumanvaraisia)

"Rakastan ranskalaisia proffia"

Minulla oli keskiviikko ja torstai vapaana. Perjantaina piti olla kolme luentoa. Ensimmäinen alkoi yhdeksältä: lastenkirjallisuutta.

Tunnin alussa kävin sanomassa sympaattiselle herralle (jolla on muuten partatupsu huulen alla, aikas nuorekasta, sanoisin. Mutta sopii hälle.) saman virteni erasmukselaisuudestani ja kuuntelemisestani. Hän pahoitteli puhuvansa nopeasti.

Sou?!?!? Ei sillä ole väliä, että puhuu nopeasti, jos antaa meille luentorakenteen, nivaskan papereita, joista voidaan lukea samaan tahtiin ja kirjoittaa muistiinpanoja taululle (aina välillä epäselvällä käsialalla, mutta se on pikku juttu). Ja ennen kaikkea PUHUU ASIASTAAN VALTAVALLA INTOHIMOLLA ja LUKEE MEILLE SATUJA TÄYDELLISESTI ELÄYTYEN!

Koko tunnin ajan ajattelin vain, että rakastan ranskalaisia proffia, rakastan ranskalaisia proffia, rakast.....

Loistokurssi. Olen rakastunut toistamiseen täällä kurssiin (voisiko olla Suomessa mahdollista?). Oih, ei ne Pierret (kivet), vaan nämä professorit kursseineen. Terveisiä vain kotiin :)

"Siis suurimpaa osaa luennoitsijoista"

Seuraava kurssini palautti minut jälleen maan tasalle. Kirjallisuuskritiikkiä. Nuori suht näppärän näköinen proffa ja niiiin kuiva (ehkä siksi, etten ymmärrä puhetta ja mahdollisia vitsejä, mutta sitäkin enemmän kehonkieltä > kehonkieleltään tylsä).

Tiistaiaamun luennolla minua opettaa nuori nainen, jonka silmistä voi lukea intohimon omaan aineeseensa. Tämä miekkonen on tungettu sen verran ahtaaseen häkkiin, että intohimo ei näy kovin usein edes silmistä. Jep, ja tunnin aihe... Viisi minuttia jaksoin kuunnella. Sitten otteeni herpaantui.

Mutta koska kaikki kirjoittivat niin tiheästi muistiinpanoja, leikin olevani kovinkin aktiivinen ja kirjoitin suomeksi kaikenlaista turhuutta. Laskin minuutteja. Ensimmäistä kertaa täällä kaksi tuntia tuntui todella pitkiltä...

Sain natiivin italialaisen kielikurssin sijasta

Perjantaisen luentomaratonini viimeinen tunti piti olla italiaa. Ovi oli jälleen lukossa (olin yrittänyt samaa jo maanantaina). Yritin ottaa asiasta selvää, joten kysyin eräältä tytöltä apua. Hän osoittautui myös vaihto-oppilaaksi, Italiasta! En voinut olla huomaamatta tilanteen ironiaa. Mutta parempi minun puolestani näin.

Koetimme löytää yhdessä selvyyttä asioihin, ranskaksi. Hän ei puhu englantia. Siinä sitten yritimme selvittää toistemme ajatuksia vieraalla kielellä. Samalla etsimme ratkaisua tuntiongelmaani. Aikamme seikkailtuamme sokkeloissa päädyin helpoimpaan ratkaisuun: jätän koko italian, onhan minulla italialainen ystävä, joka voi tarpeen tullessa opettaa kieltä!

Ja elämä helpottui, paitsi että minulla oli nyt kaksi kurssia vähemmän. Uah, kurssisuunnitelmat uusiksi. Mikä stressi!

Neljä viikkoa pian opiskeltu, vihdoin arki!

Viime viikolla sain lopullisen selvyyden kursseihini labyrinttiviidakosta huolimatta.

Ranskalaiset eivät tee mitään helpoksi. Sain kuulla, että moniin kursseihin kuuluu sekä luento että käytännöllinen tunti (demo). Lukujärjestys taas uusiksi. Teatterikurssiinkin kuuluu demo, jolla kävin kerran. Sinne pitää lukea viisi teosta, tehdä kuudennesta essee - sekä tentti kaikesta edeltävästä. Kiitti moi. Minulla on muitakin kursseja, joille pitää lukea kaiken näköistä.

Kuivasin hien niskastani sillä, että käyn kuuntelemassa "Robertia" ja kysyn tältä jos vaikka voisin tehdä vain luennoista kokeen. Sähköpostiviestini on vielä ajatuksen tasolla, koska olen ollut jälleen turhan kiireinen kaiken kanssa (suom. huom. laiska).

Minulla oli muuten suuria kuvitelmia siitä, että en ottaisi maanantaille luentoja. Saisin pitkän viikonlopun. Samoin että keskiviikko ja torstai olisivat vapaita. Miksi ottaa liikaa opiskeluja niskoilleen?

Totuus:
Maanantai: Tyyli-kurssi 13-15 (oikein miellyttävä, proffa antaa meille tekstejä ja käy perusteellisesti käsitteet (ja tulevat kokeet) läpi, kielikurssi 18-19.30 (itse en voinut päivää päättää :( )
Tiistai: Kirjallisuushistoria-kurssi 9-12 (luento + demo), suomi-kurssi 14-15, teatterin historia -kurssi 17-18
Keskiviikko: VAPAA (opiskelua eli kirjojen lukemista)
Torstai: Ranskan kielioppi-kurssi 11-14 (tällainen aivot narikkaan kurssi (koska ei ymmärrä), ei erityistä intohimoa, mutta ei pahaltakaan tunnu)
Perjantai: Ihana lastenkirjallisuus-kurssi

Kurssivalintoihini vaikutti se, että todella haluan opiskella niitä asioita, joita kurssilla käydään. Täytyy kuitenkin pitää silmä kirkkaina ja ymmärtää omat rajansa ja halunsa. Niinpä aion panostaa parhaani mukaan tyyli-, kirjallisuushistoria- ja lastenkirjallisuuskurssiin. Kaiken opiskeluni vastapainoksi pyrin pitämään huolta myös vapaa-ajastani.

Intohimoisia hetkiä Antonyn kanssa

Koska mieheni asustaa siellä kylmässä Suomessa, minulla ei ole täällä ilonani kuin harvat poskipusut ja romanttinen kirjallisuushistoria-kurssi. Kuten varmaan jo saattoi arvata, opiskelemme romantiikan ajan kirjallisuutta.

Minulle on syntynyt vakava, intohimoinen ja hieman ristiriitainen suhde Antonyyn. Hän on suhteellisen nuori mies, joka osaa puhua vietteleviä sanoja rakkauden kielellä. Valitettavasti hän ei kohdista sanojaan minuun, vaan erääseen todella herkkään ja vakavamieliseen Adèleen. Toisaalta heidän rakkautensa päättyy murhaan, joten ehkä olenkin onnekas.

Tai sitten en. Kyseessä on siis Alexandre Dumas'n näytelmä Antony, joka minun on pitänyt lukea kurssille. Olen viettänyt Antonyn parissa nyt useita päiviä. Ensimmäinen projektini oli kääntää se, toinen ymmärtää se ja kolmas tulkita sitä.

Kirja, sanakirja, kynä ja sanasto. Tarviiko muuta sanoa?

Saimme siis tehtäväksemme kirjoittaa Commentaire composé. Jonkinlainen ranskalainen analyysimetodi, josta minulla ei ole vieläkään mitään hajua. Ongelmani oli se, etten ole milloinkaan ennemmin kirjoittanut puoltatoista sivua enempää ranskaksi. Jes...

Palautuspäivä oli eilen. Aloitin analyysin teon viime viikon keskiviikkona, vapaapäivänäni. Torstaina en ehtinyt tehdä sille mitään. Perjantaina kotiin tultuani jatkoin analyysia intensiivisesti. Illalla rentouduin tyttöjen kanssa elokuvan parissa. Lauantaiaamuna jatkoin analyysia ja aloin kirjoittaa. Missasin merenrannalla käynnin.

Sunnuntaina menin aamulla torille Larsin kanssa, vaikka tiesin, että minun pitää kirjoittaa. Mutta olin sopinut treffit torin kanssa jo viikkoa aikaisemmin, joten se oli etusijalla. Tulimme yhden aikoihin ja jatkoin kirjoittamista kymmeneen asti. Ei vieläkään valmista.

Maanantaina sain itseni pystyyn jo puoli yhdeksän, joten kirjoittaminen alkoi tasan yhdeksältä.Urakka jäi vielä kesken, kun juoksin raitiovaunuun, joka vei minut tunnille. Saavuin parin tunnin päästä jälleen kotiin ja jatkoin kirjoittamista. Viideltä valmista!!! Kuudeksi kielikurssille. Sillä välin teksti naapurille luettavaksi.

Luulin antaneeni jo kaikkeni, mutta naapurini tuli illalla kymmenen jälkeen korjailemaan kanssani tekstiäni. Kuusi sivua tiukassa rivivälissä 1,15. Ja paljon epämääräisyyksiä. Lena osoittautui yltiötarkaksi ja -kärsivälliseksi (ihan kuin en olisi tätä ymmärtänyt jo siitä, miten hän pitää huolen urheiluharjoituksistaan, juoksee rappusia ja edestakaisin käytävää - opiskelee urheilua ja ranskaa). Urakkamme loppui aamulla kello 1.45.

Huh, ja samana aamuna yhdeksäksi luennolle. Nouseminen oli haastavaa ja olo hieman hämmentävä. Viisi intohimoista, väsynyttä, hauskaa ja epätoivoista päivää opiskelun parissa oli ohi. (Kun aloitin analyysia, päätin, että nautin siitä. Ja niin tein! Minulla oli oikein hauskaa, etenkin kun kirjoitin, että Antony houkuttelee Adèlea kuin kukka mehiläistä...). Tuloksena ensimmäinen tajuttoman iso esseeni ranskaksi. Jos en sillä pääse läpi, varareittini on kielikeskuksen opettajat Suomessa. Heidän on pakko arvostaa tuotostani.

Mutta niin arvostan minäkin! Tein mahdottoman mahdolliseksi. Salamarakkauteni Antonyn kanssa on ollut antoisa niin henkisesti kuin sanavarastollisesti. Osaan nyt valittaa, pahoitella, olla kauhuissani ja rakastaa ranskaksi!

Muutama sana, jota ei ymmärrä (enimmäinen näytös viidestä)

Eilen aloin lukea Balzacia (Mémoires de deux jeunes mariées), joka kuuluu samaiselle kurssille. Ranska on todella rakkauden ja romantiikan kieli!

Väsynyt kippari tähystelee aurinkoa ja aavaa

Hullua. Kaksi viikkoa on mennyt viimeisestä päivitysmaratonista. Monta päivää minun on pitänyt kirjoittaa tänne, eikä selitys ole tavallista kirjavampi: on ollut liian kiire. Olen myös ollut todella väsynyt. Nytkin olisi järkevämpää nukkua kuin kirjoittaa tänne.

Soudan kosteassa sumussa, jossa paattini huojuu. Taitaa olla niin, että veneessäni on tällä hetkellä turhan paljon lastia kerralla. On ruumassa, kannella ja jopa purjeissa. Eikä lastaaminen lopu, vaikka olen jo vesillä. Maihin on turha pysähtyä, koska silloinkin on tiedossa lisää tavaraa.

Lastini koostuu ranskalaisista professoreista, luennoista, teksteistä, musiikista ja takeltelevasta puheesta. Siellä on kevyempääkin tuotetta: englantia ja ihania ystäviä sekä mahtavia keskusteluita ja kokemuksia. Kauneutta. Mutta myös vaarallista yksinäisyyttä, ahdistusta ja pelkoa, jotka vahingoittuessaan voivat tuhota kokonaisen itsetunnon, mikä on ruuman arvokkain sisältö.

Minun piti kirjoittaa tänne siitä, miten huono päivä minulla on ollut aamusta alkaen. Aloinkin runoilla. Tiedä saako kukaan selvää. Onnistunko tulkitsemaan tekstiäni selvin päin (virkeänä) itsekään.

Parin päivän aikana tunteeni ovat olleet kovin heilahtelevaiset, kuten paattinikin. Tänään patterin ilmaaja vei minulta viisi minuuttia arvokasta unta, kun hän herätti minut. Koira haukkui koko aamun. (Voisin sääliä sitä, mutta säälin enemmän itseäni tänään, katsotaan seuraavan kerran, kun lastini keventyy.)

Suunnitelmani oli mennä yliopistolle, syödä hyvin ennen luentoja. Mutta kun olin maksamassa ruokaani, kassatäti päätti, että tarvitsen maksukortin. Vaikka rahaa olisi ollut antaa takaisin. Aikaa puolituntia. Seison jonossa. Aika kuluu. Sain kortin, mutta en ruokaa. Kassatäti sai huolehdittavakseen ruokani, kun lähdin ostamaan patonkia ja menin luennolle. Itku silmässä.

Kahvilassa tapasin Francescan, italialaisen ystäväni. Mieleni piristyi. Kaipasin ystävää.

Kaksi uutta luentoa. Toinen vain tunnin mittainen. Yritin ottaa Figaron häistä selvää erään ranskalaisen pojan kanssa. Hän oli mukava.

Toinen tunti tyyliä. Proffa sanoi, että kurssi on vaikea ranskalaisille, arvaapa mitä se on sinulle... Mutta hän osasi opettaa hyvin ja monipuolisesti. Kirjoitti taululle ja antoi papereita. Ja minähän aion pärjätä tällä kurssilla! En ota stressiä läpipääsystä (olisihan se tietysti kiva), nautin hyvästä opetuksesta.

Tunnin jälkeen päätin olla menemättä eräälle kiinnostavalle luennolle, sillä väsytti. Ja nälätti. Lähdin kotiin, kaupan kautta. Illan piti olla vapaa. Ehkä hieman kuntoilua ja blogin päivittämistä.

Kaupasta ostamani salaatti oli pilallista. Mansikat kovia. Sähköpostissa viesti, että minut on siirretty kielikurssiryhmään, joka olisi tänään. 25 minuuttia aikaa. Kuljin silmät sumussa kurssille, jossa olin yksin. Paikalla espanjalaisia paljon. Muutama thaimaalainen ja italialainen (sekä muista maista, joita en muista).

Luento oli onneksi helppo, jos ei lasketa surullista esittäytymistäni. Suullisessa ilmaisussa valtavasti kehitettävää!

Tunnin jälkeen menimme porukalla syömään. Limpsa ei meinannut osua kuppiin, vaan valui koneesta käsilleni.

Hoin kaikille, kuinka huono päivä minulla on.

Päätin, että minulla on oikeus saada huono päivä, jotta seuraava olisi jälleen hyvä.

Kotiin päästyämme, joimme teetä Larsin ja saksalaisen Julian kanssa. Tee parantaa mielen, kuten P.S. Rakastan sinua -kirjassa todentaa. Iltani ei ollut huono. Meillä oli hauskaa, en ollut enää yksin.

Paattini rantautui maihin ja sai kyytiinsä kevyen lastin. Sumua on yhä ja köli on syvällä vedessä, mutta veneeni kippari tähyilee toiveikkaasti auringon paistetta ja aavaa. Siihen voi mennä aikaa, mutta kippari ja alus ovat lujaa tekoa.

Luulenpa, että hämyisä harmaa alkaa hiljalleen taittua kirkkaaksi, kun siihen tottuu. Ja pilvien takana jossain lämmittää kirkas aurinko.

Ps. Tuli sittenkin kerrottua huonosta päivästäni. Sitä se suomen kieli teettää. Ei pysty rajoittamaan ilmaisuvimmaansa...

Nyt nukkumaan ja aamulla virkeänä luennoille.......