Huh, olen ollut täällä kohta kolme kuukautta. Aika on kuin limainen nuljaska, joka ei sitten millään asetu. Eipä sitä meinaa käsiinsäkään saada.
Viimeiset kaksi kuukautta elämäni on ollut kuin maanisdepressiivisen mielialanvaihtelut. Olen joko taantunut neljän seinän sisälle tietokoneen ja opiskeltavien tekstien väliin tai vapaa-ajalla rattaani pyörivät ylikierroksilla, kun täytyy ottaa kaikki irti jokaisesta minuutista ja nauttia täysillä. Motiivina: ja minähän osaan myös elää!
Ei moinen tahti kuitenkaan haittaa. Silti luentojen (joita olen muuten myös lahjakkaasti skipannut, minkäs muun syyn takia kuin kotitehtävien) tunnelma parin viimeisen viikon aikana on ollut: Miksi hitossa mä istun täällä? Miten mä voin hyödyntää "oppimaani" tulevaisuudessa? Miksi mä opiskelen kirjallisuutta täällä?
Jep, melkein voisi sanoa, että kyllästymisen merkkejä ilmassa kauhean työmäärän vuoksi. Mutta koska mä en ole tullut tänne katuakseni valintojani, huomasin ajattelevani, että opettajuuttani varten mä olen täällä. Minulla on loistavia professoreita, joiden intohimon työhönsä haluan tarttuvan minuunkin! Ainakin edes sen verran, että lukisin satuja tai tarinoita välittämättä siitä, että räkä roiskuu tai olisi noloa eläytyä.
Post skriptum. Mulla muuten alkaa tänään loma. Pääsiäisloma. Lähden huomenna Skotlantiin, vaikka pitäisi olla vielä torstaina ja perjantaina luennoilla. Voi, voi. Kyllä harmittaa...
Arki tuo kaipauksen
Arki on myös Caenissa. Mitä ihmettä? Eikö vaihdon tulisi olla yhtä juhlaa ilman arjen häivää? Niinhän sitä luulisi. Vaikka itse en täällä mausteita käytäkään, ovat muut maustaneet elämääni ihanilla herkuilla. Niin syötävillä kuin henkisillä. Olemme pitäneet lätty- ja ragletti-iltamia, käyneet elokuvissa piknikillä ja kierrelleet nähtävyyksiä. Sunnuntaina pääsin ensimmäistä kertaa meren rannalle! (Meri tosin oli kaikonnut ulapalle täysikuun voimasta.)
Mausteiden ja mauttoman arjen lomassa on myös tilaa haikeudelle. Ikävälle. Kaipaan elämääni Jyväskylässä, veljen ja siskon lapsia, puhumattakaan muista ihmisistä. Etenkin eräs pieni poikalapsi saa kyyneleet kihoamaan silmiini, kun hän hymyilee minulle skypessä, sanoo nimeni ja heiluttelee takaisin. Minua ei ole unohdettu! Pahin pelkoni ei ole toteutunut.
Hauskinta on, että näen näytölläni vain hänen otsansa, kun hän yrittää zuumata minun kuvaani Suomen päässä olevalta näytöltä.
Ikäväni puskee uniini, joissa tapaan sisarteni lapset ja pääsen halaamaan heitä. Ystävänikin ovat ottaneet osaa öihini. Australiasta pian kotiutuvan sisupussin olen tavannut monesti fantasiamaailmassani. Alitajuntani kertoi minulle myös, että erään läheiseni ongelmat on selvitetty. En ollut kuullut hänestä pitkään aikaan ja olin huolissani. Muutamaa päivää myöhemmin kuulin, että hän voi hyvin, solmut olivat suurimmaksi osaksi auenneet. Telepatiaa.
Ikäväni ei ole lamauttavaa. Se on jotain, mikä kulkee mukanani kevyenä, toisinaan hetkellisesti nihkeänä hidasteena. Jos en kaipaisi, ihmettelisin, mitä minulta puuttuu. Ikävä kertoo siitä, että minulla on paljon. Ja kun lähden täältä, minulla on vielä enemmän. Ikävä seuraa minua Suomeen, eri muodossa. Sitä voin myöhemmin lievittää käymällä Saksassa, Kreikassa, Bulgariassa, Italiassa... ja palaamalla jälleen Ranskaan.
