Voi, kuinka olinkaan ikävöinyt tietokoneeni näppäimistöä tämän kahden viikon aikana, jona minulla ei ollut konettani! Sormeni ovat päässeet kotiin, ja pian pääsen minäkin. Suomi, täältä tullaan!
Olen tällä hetkellä lentokentällä. Hyvissä ajoin. Tulin eilen Pariisiin Avignonista junalla. Seikkailin Pariisin hiostavassa metrossa painavan rinkkani kanssa ja löysin lopulta itseni hörppimässä smoothieta eräässä kirpaisevan hintavassa kahvilassa. Odottelin, että ystäväni pääsisi koulusta ja ottaisi minut yhdeksi yöksi huostaansa.
Yö meni miellyttävästi teltta-alustalla makuupussissa torkkuen. Mieltäni möyhensivät ajatukset Suomesta, itsestä, kielestä. Miten minä pärjään Suomessa? Menenkö lukkoon, kun ymmärränkin aivan kaiken vai ahminko jokaisen sanan ja juorun kuin nälkää nähnyt?
Ennen kaikkea minua jostain syystä on alkanut hirvittää ajatus, että jos Suomi onkin tylsä. Se on pieni, sen arkkitehtuuria ei voi sanoa mitenkään mahtipontiseksi. Ihmiset kunnioittavat toisiaan. Kaikki on niiin turvallista... Minun ei tarvitse suunnitella, minne piilotan rahapussukkani: tissiliiveihin vai pikkuhousuhin?
Suomessa jokainen päivä ei tule olemaan selviytymistarina vieraalla kielellä. Toisaalta siitä voi tulla selviytymistarina suhderintamalla. Vaikka englantini on nykyisin sujuvaa, joudun silti miettimään, mitä sanoa ja mitä ei. Puheeni kulkee useimmiten samassa virrassa kuin aivoni, muta äidinkiellä on helppo möläyttää kaikkea ei-niin-sopivaa ennen kuin järki pistää jarruja päälle. Lähipiirini voi varautua sammakoihin, joita todennäköisesti hyppii suustani tahattomasti.
Äidinkieli... Kaikkialla, ei vain selitystä, puhelimessa tai suomalaisten vaihtokavereiden välillä. Olenko kuin lapsi, joka on oppinut uuden sanan tai taidon. Juoksenko parin askeleen sijaan koko talon ympäri? Tuleeko puheelleni loppua, kun näen, että ihmiset todella ymmärtävät minua?
Vai lukkiudunko itseeni, eristäydyn pimeään huoneeseen ja itken ikävääni, Ranskaa, sen kieltä ja uusia ystäviäni kohtaan?
Suomessa minulla ei ole enää tekosyytä siihen, miksi en osaa tehdä jotain. Minähän ymmärrän sitä kieltä, kaiken pitäisi olla helppoa. Mutta onko se aina niin? Onhan äidinkielessäkin aukkoja, esityksiä ja epäselvyyksiä, joita ei osaa lukea.
Tunteeni ovat todella sekavat. Olen kuitenkin todella näppärä sulkemaan itseni kuplaan, jonka ulkopuolella odotukset ja pelot saavat sekoilla rauhassa. Elän tässä ja nyt. Viisi kuukautta vaihtoa takana. Muutama tunti ja se on todella ohi. Olen Suomessa. Takanani on paljon uusia kokemuksia, jotka ovat nyt vanhoja. Olen kokenut Ranskan niin ihmisten tasolta kuin turistin näkökulmasta. Edessäni on tulevaisuus täynnä odotuksia, vanhassa maassani, joka on tuttu mutta kuitenkin uusi, koska minä olen uusi. Siksi Suomi ei ole tylsä. Katson sitä nyt eri silmin kuin ennen.
Minä en todellakaan ole sama ihminen. En ainoastaan siinä, että syön sipulia, vaan henkisesti. Olen vahvempi ja varmempi. Ainakin Ranskassa, yksin. On kutkuttavaa nähdä, olenkö sitä myös Suomessa vai kapsahdanko vanhoihin rutiineihini.
Peukut pystyyn, että kannan itseni ylpeästi kokonaisena maahani. En aio hukata täältä saamiani jalokiviä kolmen tunnin lennollani. Enkä anna muidenkaan tehdä sitä. Matkatavarani, niin henkiset kuin fyysiset, eivät ole lentämässä Timbuktuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti